Uaa sinisellä autolla

Jos olisin stadilainen, sanoisin että päheet blehat.

Mutta koska olen turkulainen, sanon että mää kävi tosa Turu Optikas ja löysi siält tämmöse klasi ko oli hintaki nimpal halvennettu.

Yksi kohta tämän kesän ostoslistalta rastitettu yli: kunnon aurinkolasit. Lähdin hakemaan Ray-Banin pilotteja, matkan varrella sovitin varmaan sadat pokat ja vihdoin kotiin päädyin päässäni Policen isot ehkä hitusen Wayfarer-henkiset arskat. Aina ei mene ihan suunnitelmien mukaan, mutta väliäkös tuolla jos lopputulos toimii.

Paas paistaen, arska, meitsi on aseistautunut!

Qualcosa da aspettare

Täällä on tänään osteltu vähän tämmösiä juttuja...

Ssssiii! Rrrroomaaaa!

Lentoliput ja hotelli plakkarissa! Viikon reissu hepun kanssa odottaa syksyllä, sitten kun olen kolmekymmentä. Mähän en kaipaile mitään erityisiä synttärilahjuksia, mutta ajattelin vinkata (kun sukulaiset kuitenkin haluavat jotain hankkia), että matkakassa ottaa ilolla vastaan pieniä täydennyksiä. Kun en kert keksi mitä varsinaisia lahjoja tarvitsisin, osallistukoot mieluummin ikimuistoiseen kolmekymppismatkaan.

Heppu ei ole koskaan käynyt Roomassa, enkä itsekään kuin pari kertaa, joten luvassa on kunnon seikkailu. Che bella avventura! Lisähupia reissuun tuo se, että Jenni miehineen sattuu olemaan kaupungissa hetken verran samaan aikaan. Tuplatreffit Roomassa - kohtuu romanttista. ;)

Jätskiä, pizzaa, aurinkoa, historiaa, suihkulähteitä, kujia, vespoja, museoita, siltoja, kirkkoja, tuoksuja, linnoja, saltimboccaa, pastaa, tiramisua, viiniä... ja ihanaa rakasta italian kieltä! Ainakin yhden päivän verran haluan käväistä junalla Napolissa, pitää kysyä vieläkö mun au pair -perhe muistaa mut ja ehtiskö ne nähdä meitä. Voi se olis mahtavaa.

Olin Roomassa viimeksi äitin kanssa keväällä 2008. Silloin siellä oli esimerkiksi näin kivaa! Mitenköhän kivaa nyt tuleekaan! Hepun sanavarastoa tosin täytyy alkaa pikku hiljaa laajentaa, se ei voi hokea vastaantulijoille vuorotellen grazie ja vaffanculo.

Treeniviikko 25/2011

Tänään tuntuu taas typerämmältä kuin aikoihin kirjoitella tänne yhtään mitään liikuntaan liittyvää, saati sitten säännöllistä treenipostausta. Kun en oo mittää treenannu enkä taas vähään aikaan vissiin pystykään. Vähän pelottavaa huomata, miten tämä sairastelukausi alkaa vähitellen vaikuttaa identiteettiin... tuossa blogin esittelyssäkin lukee, että 29-vuotias turkulainen kääntäjä tanssii. Tuntuu aika valheelliselta toi tanssikohta just nyt.

Joo, tällä auringonsäteellä on ollut vähän huono maanantai tänään. Piriformis on kiukkuillut taas kipeämmin kuin moneen päivään (en oo ihan vakuuttunut sen viime keskiviikkoisen puudutushoidon tehosta), pää on ihan tukossa nuhasta tietysti just kun tälle viikolle on luvattu hellettä ja perjantaina pitäis lähteä Helsinkiin, kroppa on mahtavan yhdistetyn naistenjuhla- ja juhannusturvotuksen vallassa eikä töistäkään makseta kunnolla.

Onneksi satuin törmäämään aamupäivällä tähän videoon. Meni asiat taas kertaheitolla oikeaan perspektiiviin, enkä vellonut ihan koko päivää surkeudessani. Mitä sitten, jos olenkin joutunut olemaan kuukausitolkulla puolikuntoinen - mulla on kuitenkin kaikki raajat tallella ja pystyn heiluttelemaan niitä, vaikka sitten vähän sattuiskin. Myös tavoitteet on tässä sairastellessa romahtaneet tuntuvasti lähemmäksi maan pintaa: jos pystyn syksyllä vaikka edes joogaan, se riittäköön. Ei tartte heti olla kolmea tuntia illassa heittämässä koipea korvaan ja tekemässä voltteja.

Viime viikon soundtrackilla soikoon kaunis valssi juhannusaaton tansseista. Tykkään ihan hulluna näistä vanhoista merimiesbiiseistä!

Viikko 25/2011

• ma 20.6. vesijuoksu + uinti 40 min
  

• ti 21.6. lepo

• ke 22.6. uinti 40 min
  

• to 23.6. lepo

• pe 24.6. lepo (juhannus)

• la 25.6. lepo (juhannus)

• su 26.6. lepo (kipeänä)

Olavi Virta: Kerran saavun satamaan

6 afraid of 7 'cause 7 8 9 I'm afraid of losing the pieces I find

Kyl mää vaan niinpal ihmettelen et kui tota mun käsittämättömän komeeta keikariheppua tulee naiset aina baarissa iskemään (edes tajuamatta että tän näkönen hempukka on sen seurassa) ja itte saa sit olla ihan rauhassa ihailijoilta. Niinku vaikka tossa juhannusaattona:

Paitsi yks kaveri (naispuolinen toki) läimäs vihdalla pyllylle ja sano että sulla on tukka tosi kivasti tänään. Siis ihan tosissaan sano. No sano sano!

Muukin maailma saa nyt luvan tottua ylläolevaan näkyyn, koska toi on mun kesäkampaus 2011. Tutorial: heilauta pää alaspäin, tee ponnari mahdollisimman eteen, heilauta pää takaisin ylös, kanna typerä epäkampauksesi mahdollisimman välinpitämättömällä asenteella. Voilà.

Olen edustanut kukkamekkoa, hätäostoshalpisarskoja ja avainkorvista myöten samassa kombossa todistettavasti myös Helsingissä - sielläkin muuten sain olla baarissa ihan rauhassa samaan aikaan kun hameväen edustajat lakoilivat hepun broguekenkien juureen.

En tajuu. :D

PS. Ei, en ole parhaillaan Helsingissä Foo Fightersin keikalla. Sen sijaan olen kotona tulossa flunssaan.

Could it be magic

Tein viime yönä juhannustaian. Luin jostain, että jos laittaa juhannusyöksi vasemman jalan sukan jalkaan väärinpäin, näkee unessa tulevan sulhasensa. No määpä käänsin sukan ympäri ja nukahdin onnellisena haaveillen ihanasta unesta, jossa Jason heppu tulee ja vie munt valkoisella orhillaan auringonlaskuun.

Arvatkaa kenestä kaikista maailman miehistä näin unta? Robert Smithistä.

:D

Tää cityjuhannushomma on muuten ihan kiva! Pääsin eilen hepun kanssa pyörähtelemään valssia pihatansseissa ja myöhemmin jorailemaan Dynamon tanssilattialla. Käydään siellä ihan liian harvoin siihen nähden, miten hyvät buugivuugit siellä aina vedetään. Sanoivatpa kaupungin silmäätekevät kakskymppishipsterit mitä tahansa, mää aion kyllä kehdata käydä Dynamossa vielä sittenkin kun täytän kolkyt.

Nyt rannalle, ciao!

Yeah the world starts to come alive when you stay close to me

Kolme viikkoa! KOLME VIIKKOA! Enkestäenkestäenkestä. :)

Pidettiin keskiviikkona tyttöjen kanssa Take That -iltamat, joissa fiilisteltiin tulevaa Köpiksen-reissua koko ihanan kuusikon voimin: katsottiin Look Back, Don't Stare -dokkari, hoilattiin TT-singstaria, naurettiin vanhoille videoille, mentiin kananlihalle, syötiin TT-muffinsseja, juotiin skumppaa, suunniteltiin tiimivaatetusta ja tietysti jaettiin herroja keskenämme (kukaan ei ottanut Howardia, nyyh). Ihan huippu ilta! Koko kööri oli yhdessä nyt ekaa kertaa, ja kaikki tulivat heti hyvin juttuun - no kuis muutenkaan, kun ovat mun rakkaita ystäviä. :) Voi juku kun en malta odottaa meidän reissua!

Mutku. Mä vaan en jotenkin tiedä, miten olla itsessäni tämän kaiken odotuksen kanssa. Kun toissailtana juttelin asiasta tytöille, ne käskivät lopettaa analysoimisen. Mut jos nyt vähän kuitenkin analysoisin. :D

Pelkään jo nyt sitä tyhjyyttä, jonka tiedän iskevän keikkareissun jälkeen. Pelkään, että en pääse eturiviin ja että annan sen pilata fiilistäni. Pelkään, että en osaakaan nauttia täysillä siinä hetkessä, kun seison sardiinina purkissa tanskalaisten keskellä Parkenin kentällä ja maailman paras miespändi heiluu lavalla, koska kaiken pitäisi olla täydellistä näin pitkän odotuksen jälkeen.

Täydellistä? Eikö kaikki joka tapauksessa tule olemaan täydellistä, mitä ikinä sitten tapahtuukaan? Show on hieno vaikka kaatosateessa, mulla on ympärillä ihanat ystäväni ja näen silmieni edessä elävinä suurimmat idolini ikinä. Entä sitten, jos Jason ne eivät näe mua? Olenko mä niin pieni, itsekäs ja ahne, että se ei riitä mulle, että tiedän itse miten paljon rakkautta lähetän niille sieltä yleisöstä?

Mähän olen onnellinen jo siitä, että saan elää niiden kanssa samalla planeetalla samaan aikaan, että saan olla yksi niistä miljoonista joita ne onnistuvat koskettamaan musiikillaan. It's the same sun rising we all just look to the sky.

Teenkö mä tästä kaikesta liian ison asian? Okei, taidan tehdä. Seuraava kysymys: pitäisikö mun siis yrittää hillitä itseäni? Opetella rakastamaan noita viittä tuntematonta miestä ja niiden musiikkia vähän vähemmän? Keskiviikkona mietin tytöille ääneen, että täytyiskö mun pyytää heitä liimaamaan mun jalat takaisin maan pinnalle. Ystävä totesi siihen, että ennemmin heidän tehtävänsä on pitää mun nilkoista kiinni kun lähden lentoon. :)

Mä vaan tulen maailman onnellisimmaksi esimerkiksi tästä pari viikkoa sitten kuvatusta videosta. Saanhan tulla?

Take That: Greatest Day (live in Manchester)

Choose a song so that your heart can sing

On sellaisia päiviä kuin eilen, kun suurin huolenaihe on että mitenmäehdintehdänääkaikkityöt.

Ja sitten on sellaisia päiviä kuin tänään, kun suurin huolenaihe on että miten mä pysyn pystyssä.

Voi minua pahaa-aavistamatonta poloista, joka marssin vihellellen aamupäivällä lääkärin vastaanotolle akillesjännetarkistukseen. Pari viikkoa sitten vasempaan kinttuun pistetty kortisoni tuntui tehonneen, eikä jänne enää ollut yhtä turvoksissa - peukut pystyyn, että tästä alkaa paranemisen loppukiri!

Lääkärin kanssa tuli tietysti puheeksi myös tuo piriformisjumi; kerroin, miten pakaraa on mäiskitty ja moukaroitu ja venytetty, ja että on mennyt jo parempaan suuntaan. "Siihen vois kyllä kokeilla lihasrelaksantteja, ja itse asiassa laitetaanpa siihen nyt saman tien pieni puudutus, niin lihas saa levätä muutaman tunnin." Okei, kuulostaa fiksulta... mutta mites se vaikuttaa liikkumiseen, pääsenkö mä täältä pyörällä kotiin? "Joo joo pääset totta kai, vähän vaan saattaa pohkeessa tuntua."

Siinä kohtaa, kun istuin Kupittaan apteekin portailla ja rääyin hepulle puhelimessa, että tuu hakemaan mut täältä kun mää en pysy pystyssä, en olisi ihan ensimmäisenä itse arvioinut että vähän tuntuu pohkeessa. Ihan käsittämätön tunne, kun koko vasen jalka on yhtä holtitonta letkua. Oli oikeasti tosi pelottavaa olla niin vammainen ja avuton. Heppu onneksi tuli pelastamaan neidon hädästä, en olisi ikinä päässyt sieltä yksin kotiin. Tai ehkä olisin, mutta olisin kaatunut matkalla ihan liian monta kertaa.

Nyt tuntuu maailman ihanimmalta, kun puudutus alkaa helpottaa ja pystyn taas heiluttelemaan varpaita. Paras nimipäivälahja. :)

Mut että jos pitää valita, niin mieluummin silti otan koska tahansa uudestaan tällaisen päivän kuin sellaisen joka oli eilen, sellaisen jona ei ehdi ulos kuin lähikauppaan ja hepun kanssa vietetty yhteinen aika rajoittuu aamupusuun, vartin ruokailuhetkeen iltapäivällä ja illalla sängyssä vierekkäin lueskeluun (heppu luki mulle ääneen parhaita paloja Aku Ankasta ja Leonard Cohen -elämäkerrasta). Vaikka sellainen iltahetki on kyllä joka päivä, ja se on parasta.

Tähän loppuun vähän elämään sopivaa musiikkia. Kääpiö laulaa kauniisti. :)

And if you're wondering
do the years fly by too soon
they do

And if you're wondering
if the skies look down
it's true, they do
they all look out for you

Mark Owen: They Do

Treeniviikko 24/2011

Maanantaimoi! Oli tänään vähän tahmainen työpäivä, mutta kävin kaupungilla skumppaostoksilla ja se piristi heti. :)

Takana jälleen yksi viikko piriformisjumin kanssa kipuilua ja uintiharjoituksia. Vinkkasinkin eilen hehkutukseni seasta hepulle, että sano sitten kun nää uintijutut alkaa ärsyttää yhtä paljon kuin tanssijutut... :D Aika yksitoikkoiselta näyttää viimekin viikon liikuntapäivitys, kun kaikki rastit yhtä kotijumppaa lukuun ottamatta on suoritettu Samppalinnan isossa altaassa.

Eilen pidettiin isin kanssa järjestyksessään kolmas uimakoulukerta. Jostain syystä altaaseen pulahtaessa en saanut hengitystä toimimaan ollenkaan, vaan heti pinnan alle sukeltaessani koko homma meni pelkäksi pärskimiseksi. Tuntui tosi älyttömältä ja pelottavaltakin - ihan kuin en olisi koskaan vedessä ollutkaan! Rauhallisen pinnalla puuskuttelun jälkeen hengitys kuitenkin löytyi. Tosi omituista. Ihan kuin olisin mennyt jotenkin paniikkiin, kun opettaja = isi oli paikalla pitkästä aikaa. :D

Hankalan alun jälkeen lähdettiin harjoittelemaan pitkiä sukelluksia, kahden vedon rintaa ja kroolia. Ja saakeli - mähän opin! Hiffasin sinnikkään harjoittelun jälkeen vihdoin viime viikolla, miten se kahden vedon rintauinnin hengitys oikein toimii. Siinä siis ekalla vedolla pidätetään hengitystä ja toisella puhalletaan ulos, ja vasta sen jälkeen haukataan uudestaan happea pinnalta. Viime perjantaihin asti kaikki yritykset kaatuivat uppelus-pärskintään, kunnes hoksasin hiukan paremmin, mistä hommassa on kyse. Tahti vain oli turhan nopea ja katkonainen (äkkiäpintaanäkkiäpintaan), mutta uimaguru isi sai sen korjattua rauhalliseksi ja tasaiseksi, kun takoi mun päähän että pinnan alta ei ole mikään kiire ylös. Paniikkihan se on uimarin pahin vihollinen.

Rintauinnin jälkeen siirryttiin kroolin pariin. Päätin, että mun on opittava se, jotta mahdun tulevina hellepäivinä radalle paremmin - sammakkouinti vie niin paljon enemmän tilaa leveyssuunnassa. Treenattiin kauhomista ja hengitystä ensin paikallaan, sitten isi ui malliksi vähän matkaa, pysähtyi ja käski kokeilla perässä. Kun pääsin isin luo, se kysyi: tiedäksä mitä sä teit äsken? Vissiin sitten uin kroolia. :)

Uusien tekniikoiden kanssa menee vielä paljon aikaa, että ne oppii niin hyvin että uimisesta pystyy nauttimaan. Sekä kahden vedon rinta että etenkin krooli tuntuvat näin parin kerran jälkeen molemmat ihan älyttömän raskailta verrattuna perusrintaan, mutta eipä se auta kuin treenata. Kroolissa tuntuu tosi vaikealta saada tarpeeksi happea sieltä sivukautta, ja nenäänkin menee vettä, enkä jaksa uida sitä yhteen pötköön kuin ehkä kymmenisen vetoa kun hengästyttää niin kauheesti... Mutta tästä on hyvä jatkaa!

Sitä fiilistä en kyllä unohda ihan helpolla, kun eilen uimakoulun päätteeksi uin kroolia nopeiden radalla. Okei, vain siksi että siellä oli eniten tilaa, ja vain puoli altaanväliä kerrallaan, mutta silti. Jos joku olisi toukokuun alussa sanonut, että näin tulee tapahtumaan, olisin nauranut sille päin naamaa.

Soundtrackilla soi jälleen ihana biisi hierontapöydältä viime keskiviikolta. Siinä alkurentoutushetkessä loikoillessa ja Lighthouse Familyn soidessa oli niin hyvä olla... nössöä, ehkä, mutta näitä tällasia hyvän mielen lohtubiisejä ei vaan voi olla maailmassa liikaa. Ja etenkin nyt tulee tarpeeseen tuon laulajan rauhoittava ääni. When you're close to tears remember some day it'll all be over, one day we're gonna get so high... Tuohan tarkoittaa tietysti sitä, että sit kun oon terve niin saan kaikki hypyt nousemaan ihan itestään tositosi korkeelle! :D

Viikko 24/2011

• ma 13.6. uinti 40 min
  

• ti 14.6. uinti 30 min + kotijumppa 30 min
  

• ke 15.6. lepo (Helsingissä)

• to 16.6. lepo (Helsingissä)

• pe 17.6. uinti 40 min
  

• la 18.6. uinti 30 min
  

• su 19.6. uimakoulu + uinti 45 min

Lighthouse Family: High

So let me introduce to you the act you've known for all these years

...Robbie Williams and the Take That band!

Nyt on tultu siihen pisteeseen, että kuukausien laskeminen Köpiksen-keikkoihin on turhaa. Yhden kuukauden rajapyykki nimittäin meni jo - ja tänään on tasan neljä viikkoa siihen, kun näen mun ladsit ekan kerran! Ikinä! Paitsi Robbien oon nähny kerran mut ne muut! Jaysus christ!

Joka päivä nettiin ilmestyy uusia fanien kuvaamia videoita keikoilta. Ja mää tietysti katson kaikki mitkä vaan löydän ja ehdin. Ihan jokaisesta videosta tähän mennessä on välittynyt, miten mieletön fiilis siellä on sekä lavalla että yleisössä.

Yksi suosikkivideoistani on kuitenkin Facebookissa omaa TT-sivua (josta on tullut areena pienen mutta äänekkään kansainvälisen naisjoukon teinitaantumiselle, just mahtavaa) pyörittävän Andyn kuvaama pätkä kiertueen toiselta illalta Sunderlandista. Siis toi hetki, kun Sgt. Peppers loppuu ja Let Me Entertain Youn alkutahdit starttaa... kylmät väreet joka saakelin kerta! Tästä videosta käy niin hyvin ilmi, miltä näyttää kun joku on syntynyt lavaeläimeksi. Robbie poukkoilee ja tanssii ympäriinsä, yleisö laulakoon kertsit kun kerran osaavat. Ja mikä huuto! Shake your arse come over here - now SCREAM!

Robbien sisäänmarssittaminen on hoidettu erityisen kätevästi: alle nelikkona vedetty Shine kertoo (ainakin monien arvausten mukaan) juuri Robbiesta, ja biisin aikana tuossa tanssijoiden Liisa ihmemaassa -kuvastossa seikkaileva jänishän on tuttu Robbien omasta videosta. Lavalla jänispuvussa ei kuitenkaan taida olla Robbie itse...

Take That: Shine +

Robbie Williams: Let Me Entertain You, Rock DJ

Mahtaa olla melkonen fiilis, kun hyppää lavan takaa esiin viiskyttuhatpäisen kiljuvan yleisön eteen? No Robbiepa on semmonen supertähti, joka jakaa näitäkin hetkiä koskevat ajatuksensa blogissaan. Every night before jumping through the screen on tour I think of this quote, eli Marianne Williamsonin sanoin:

Our deepest fear is not that we are inadequate. Our deepest fear is that we are powerful beyond measure. It is our light, not our darkness that most frightens us. We ask ourselves, who am I to be brilliant, gorgeous, talented, fabulous? Actually, who are you not to be? You are a child of God. Your playing small does not serve the world. There is nothing enlightened about shrinking so that other people won't feel insecure around you. We are all meant to shine, as children do. We were born to make manifest the glory of God that is within us. It's not just in some of us; it's in everyone. And as we let our own light shine, we unconsciously give other people permission to do the same. As we are liberated from our own fear, our presence automatically liberates others.

Siinäpä vähän mietittävää perjantai-illalle. Mää lähen nyt äitin ja mummin kans bileisiin joissa ei soita Take That vaan Liljan loisto. :)

Voisin ja voisin, mutta minä se vaan loruilen

Tässä on maisteri...

joka istuu parhaillaan junassa matkalla Helsingistä Turkuun

joka nukkui Helsingissä yhden yön Töölössä ja toisen Haagassa

joka meinasi nukahtaa myös Markuksen hierontapöydälle mutta ei sit nukahtanutkaan koska yhtäkkiä alkoi pohjemoukarointi joka sattui niin että piti vähäsen kiljua ja kiroilla

joka joi eilen ystävien kanssa skumppaa ja söi sitruunamarenkitorttua ja tykkäs että se oli ihan parasta koska nähdään kolmisin hyvässä lykyssä kerran vuodessa

joka teki eilen monta tuntia luurit päässä töitä Waynesilla ja tuli miettineeksi että miksi ihmeessä ei hyödynnä useammin Turussakin friikun ihanaa vapautta tehdä töitä missä tahansa (lue: kivoissa kahviloissa)

joka on viime aikoina kovin usein vetänyt hiostavan ja tuulessa lentävän otsiksen pinnillä ylös ja huomaa nyt että sen seurauksena lookki on aavistuksen ylikasvanut

joka ei istu junassa koskaan muualla kuin neljän hengen työskentelyhytissä jos ei ole ihan pakko

joka odottaa jo kovasti kärrytätiä jolta saisi pahvimukillisen vihreää teetä

joka ei todennäköisesti ehdi tänään uimaan mutta menee illalla kesäteatteriin

joka on hengaillut viime aikoina niin paljon Helsingissä että on ihan ihmeissään kun yhtäkkiä ei olekaan seuraavaa pääkaupunkireissua vielä lyöty lukkoon

joka laittaa loppumatkaksi tämmöset blogihommat pois ja jatkaa käännösratkaisujen miettimistä, ciao!

No colors anymore I want them to turn black

Pääsi tossa äsken pieni spontaani hörähdys, kun kattelin millaisia vaatteita olin heitellyt sängylle parin päivän Helsingin-reissua varten. Mustia, harmaita ja mustaharmaita ruttuisia teepaitoja, mustat farkut, musta neuletakki, mustia ja mustaharmaita alusvaatteita, mustia ja hopeaisia ja liilertäviä(!) koruja. Ihanan pirteitä kesävärejä!

Mä otan punaiseni mieluiten mansikoina, vihreän raparperina, keltaisen aurinkona ja sinisen uimavetenä. Vaatekaapin perusta pysyy vuodenajasta riippumatta mustan ja harmaan sävyisenä, tällä tyylitaju(ttomuude)lla kun on vaikeampi osua täysin hutiin jos vaatteet on edes väreiltään helposti yhteensopivat. Viime viikolla tosin heittäydyin vallan riemunkirjavaksi kesävaateostoksilla, kun talutin kassan kautta kotiin uudet farkkushortsit (vaaleansiniset!) ja teepaidan (valkoisen jossa on musta printti!). Hurjaa.

Mutta ssshh, älkää kertoko kenellekään, että haaveilen ihan vähän vaan salaa jostain mintunvihreästä vaatteesta. No nii-i! En ymmärrä tätä itsekään. Ilmeisesti aika on kullannut muistot mintunvihreällä kuorrutetussa pikkutytön huoneessa vietetyistä vuosista, kun väri alkaa taas tuntua ajankohtaiselta. Vinkkejä mintunvihreistä kesäihanuuksista otetaan vastaan. ;)

Treeniviikko 23/2011

Hoo, takana jo vuoden kahdeskymmeneskolmas viikko epäurheilullista elämää. Just viime viikolla tuli taas mietittyä aika paljon tätä koko kuviota, kun olis ollut kesän eka torstai-illan lyrical-tunti ja lauantaina tanssikamut lähti viikonloppureissulle Jyväskylään treenaamaan, että nii... koskahan mä taas pääsisin mukaan kaikkeen tommoseen kivaan? No, ainakin tää sairasteluvaihe (oon päättänyt, että tää on vaihe eikä ikuista) opettaa entistä paremmin iloitsemaan pienestä - kuten siitä, että pystyn ylipäätään harrastamaan jotain liikuntaa edes vedessä.

Tosin uimiseksi noita paria Samppalinnassa viime viikolla vietettyä kolmevarttista ei ehkä ihan voi sanoa... Siinä järjettömässä helleruuhkassa ainoa mahdollinen etenemistekniikka oli välikelluva kiemurasammakko. Pitäis se krooli opetella ihan noita hellepäiviä varten, sen liikeradat kun vievät rintauintia vähemmän tilaa, niin vois vaikka välttyä isommilta osumilta pinnan alla. Kylläpä oli vertailun vuoksi tänään ihan luksusta, kun sain kokonaisen radan ihan itselleni! Missähän ne kaikki uimarit tänä harmaana sadeaamuna oli? ;)

Perjantain kohdalla lukeekin sitten ihan uusi laji: vesijuoksu! Käytiin ystävän kanssa molemmat ekaa kertaa kokeilemassa, ja hauskaa oli. Uimavalvoja opasti alkuun juoksuvyön asentamisen ja antoi tekniikkavinkkejä, ja sitten vaan altaaseen köpöttelemään. Olipa meinaan mahottoman hidasta touhua! Mutta hyvin sai tuntumaan, etenkin kun kokeili vähän erilaisia askellusversioita. Myös niskaa tuli treenattua, kun tsekkailtiin yhen uimahyppääjäpoitsun leiskautuksia... :D On niillä vesiurheilijoilla vaan upeet kropat, ei käy kieltäminen.

Koska uidessa ei niin tule tota musaa kuunneltua, valitsen viikon soundtrackille tällä kertaa biisin, jonka soidessa lauantaina Kaarinassa festareilla käännyttiin hepun kanssa katsomaan toisiamme yhtä aikaa. "Siis tää kertoo niin musta!!1" :D Vielä kerran minäkin tanssia saan ja silloin pyörii alla maa. Nii.

Viikko 23/2011

• ma 6.6. lepo (Helsingissä)

• ti 7.6. lepo (Helsingissä)

• ke 8.6. uinti 45 min

• to 9.6. uinti 45 min

• pe 10.6. vesijuoksu 45 min(?) + uinti 15 min

• la 11.6. lepo

• su 12.6. lepo

Kaija Koo: Seinäruusu

I know you'll always be the only boy who wanted me the way that I am

Tekstari äidiltä lauantaina 11.6. neljän jälkeen:

Hauskaa festaria, vaikka en millään ilveellä käsitä mitä te siellä teette :)

No höh - mää ja heppu taas ei millään ilveellä käsitetty, miksi äiti ei käsittänyt, miksi me haluttiin lähteä helteisenä lauantaipäivänä muiden keski-ikäisten kanssa Kaarinaan meren rannalle diggailemaan kasarirokkia. :D

Hyvä että lähettiin, oli meinaan kivaa! Kaupan päälle sai myös tuntea itsensä nuoreksi, kun oltiin näin kolmekymppisinä junioripäässä festarikansan ikähaarukkaa. Mainio pikkufestari tuo Saaristo Open: yksi lava jolla kuusi bändiä päivässä, roudaustauolla DJ villitsemässä kansaa kesähiteillä Coco Jamboosta Pieniin häihin, ei tuskallisen pitkiä jonoja missään, iso anniskelualue joka toimi suorana jatkokatsomona lavanedustalle.

Todistettiin sieltä terden puolelta, miten Kaija Koo, Poets of the Fall ja Popeda villitsivät yleisöä - ei voi mitään, mutta jos joku renkutus on festaribiisinä yli muiden niin Pitkä kuuma kesä. Siellä kuulkaa väki tanssi ja lauloi paahtavan auringon alla niin että talvi ja toimistotyöt unohtuivat jonnekin täysin ulottumattomiin. :)

Me nyt kuitenkin suunnistettiin paikalle lähinnä ulkomaanvieraiden Bonnie Tylerin ja Europen perässä. Etenkin Bonnien älppärit on olleet kotona kovassa soitossa, kun digataan molemmat Jim Steinmanin teatterirokista, mutta kyllä Europekin toimi ihan pätevänä vetonaulana. Määhän menin ihan onnen pipanoille, kun Rock the Nightin alkutahdit kajahtivat ilmoille pimenevässä kesäillassa! Joey Tempestille on ehkä tullut tässä välissä ikää lisää se kakskytviis vuotta, eivätkä vaaleat kiharat hiukset olleet enää niin vaaleat eivätkä kiharat, mutta siellä se vaan poukkoili sutjakoine farkkupyllyineen menemään niin että tämä monivammainen 29-vuotias saattoi vain katsoa kateellisena moista vetreyttä. :D Bonnie Tylerin raspiäänestä sen sijaan vuodet kuuluivat paremmin, mutta onhan se sellanen rokkitäti että alta pois.

Pari videota eiliseltä, olkapäät hyvät! Europe katottiin niin läheltä kajaritornia, että tuossa tahtoo bassot jyrätä laulun yli, pahoittelut siis soundeista.

Bonnie Tyler: Total Eclipse of the Heart

Europe: Carrie

Tididiidii, tididittittii

Hellelauantain ainekset:

Suuntana siis Kaarina, tuo rokkiuskottava festarikaupunki, jossa lavalla tänään mm. Popeda, Bonnie Tyler ja Europe. On tää onni että meillä on hepun kanssa yhtä hyvä musiikkimaku! :D

If love is truth then let it break my heart, if love is fear lead me to the dark

Niinku et tyyppi tulee siihen lavan reunalle ja saa ihmiset huutamaan ja sit on vaan et ai mää, mitä ihmettä kiljutteks te mulle, osoittaa itseään ja näyttää ensin muka hämmästyneeltä ja sitten hymyilee niin kuin vain voi hymyillä ihminen joka tietää varsin hyvin itsekin että on maailman komein ja ihanin mies. (Heti hepun jälkeen.)

Simmotti toissapäivänä Manchesterissa. Hhhhuhhh. Videoiden ja vinkkien perusteella meikäläisen on syytä lauantaina 16.7. singahtaa mahdollisimman lähelle Kööpenhaminan Parken-stadionin keskellä olevan B-lavan oikeaa laitaa. Jasonin laitaa. En ole ikinä ollut mikään eturiviin hinkuja, mutta jos nyt jollain keikalla tässä elämässä niin tällä olen valmis jonottamaan aamusta asti. En tosin vielä ole kysynyt, mitä tytöt on mieltä asiasta - pelkään että joudun valitsemaan, haluanko katsoa keikan kauempaa ystävieni kanssa vai läheltä yksin. Kun perjantaina kuitenkin olen istumakatsomossa, olis niin mahtavaa päästä seuraavana iltana fiilistelemään ihan lähietäisyydelle...!

Kyllä mä näkisin että se on jonkin sortin rakkautta, jos ajattelee toisesta, että vaikka itse olisi sen silmissä vain yksi fanikärpänen muiden joukossa, toivoo vain vilpittömästi että se olisi onnellinen. Olipa se sitte saakeli hetero tai homo tai jotain siltä väliltä. :)

Menovinkki Aurajoessa

Kyllä tää kyldyyripääkaupunkivuosi sitten vaan on hieno juttu, kun pääsee keskellä kirkasta torstai-iltapäivää joenrannassa näkemään esimerkiksi sellaista jollaista tänään nähtiin. Olihan se nyt mentävä katsomaan, kun Aurajokeen uitettujen isojen haahkapatsaiden päällä tanssi viisi naista. Hassua, jännittävää, hupaisaa, hämmentävää, ennennäkemätöntä!

Tasapainoilua-tanssiperformanssin seuraavat ja viimeiset esitykset Kirkkosillan ja Aurasillan välissä huomenna perjantaina 10.6. klo 16 ja 17 sekä lauantaina 11.6. klo 14 ja 15 (lisätietoja Facebookissa). Suosittelen lämpimästi uhraamaan viisitoistaminuuttisen hellepäivästäsi performanssitaiteelle. :)

Lempi pehmentää pään

Myös pehmentää pään: helle. Toisille se taas tekee flunssan, niinku vaikka hepulle, joka on viettänyt tänään sairaspäivää täällä mun seurana kotitoimistossa. Helsingin käännösassistenttikissoja on jo vähän ikävä, joten kivaa saada tällainen pehmeä lasku yksinäiseen friikkuarkeen, kun täällä kotonakin on työpäivää piristämässä karvajalkainen huomiota kerjäävä mussukka.

Myös pehmentää pään: nää herrat. Aaaaaww Willowen. Bestikset kuin pöhköt ilvekset. Ei vois paljon rakastuneempana kukaan kattoa toista kuin tossa vikassa kuvassa. :D

Treeniviikko 22/2011

Jaa jaa, eipä tule kovastikaan rehvastelun arvoinen liikuntaraportti viime viikon osalta, mutta kirjoitellaan nyt muutama sananen kuitenkin. Olen täällä Helsingissä hengaillessani keskittynyt kaikenlaisen liikunnan sijaan enimmäkseen hiilaripitoisten herkkujen ja skumpan tankkaamiseen; kotosalla Monsterilassa ollessa olen vääntänyt pää punaisena töitä, ja kaiken muun ajan olen viettänyt ystävien ja heppukullan seurassa. Uima-altaaseen on kyllä jo kaamea ikävä, huomenna toivottavasti ehdin iltapulahdukselle!

Niin, se syy, jonka takia olen edelleen täällä Haagassa enkä lähtenyt vielä tänään vaikka kissojen emäntä jo palailikin Jenkkilästä... Se syy on Markus.

Tähän tuhat sydäntä.

Tiedättehän sen tunteen, kun aurinkoisesti hymyilevä nuori mies koskettaa vahvoilla käsillään paljasta ihoa... moukaroi pakaraa niin että täytyy pinnistellä pysyäkseen tajuissaan... nojaa ylle niin että hengitys muuttuu puuskutukseksi ja sanoo hyvä, juuri noin...

Sen enempää yksityiskohtiin menemättä :D mulla on huomenna toinen aika mahtavalle jäsenkorjaaja-osteopaatti-hierojalle. Perjantaina vastaanotolla selvisi, mikä tuota mun vasenta jalkaa vaivaa: pakarassa sijaitseva piriformis-lihas on täydellisessä jumijuntturassa. Lisäksi näin itsekin siinä peilin edessä seistessä, miten kenossa mun lonkat oli - mutta nehän se ihmemies toki sai heti kerralla hoidettua tasaan.

Venytyksiä, mukilointiapua hepulta, jalatristissäistuntakielto. Siinä tärkeimmät, mitä voin itse tehdä; loput on toistaiseksi uskottava Markuksen osaaviin käsiin. Ja mielelläni, voi niin mielelläni uskonkin. :D

Eiku oon vaan niin innoissani, koska jalkaan ei satu enää ihan yhtä paljon. Huomenna lisää murjontaa, ja olenpa tulossa Helsinkiin taas ens viikollakin, joten yritän saada siihen vielä kolmannen hoitokerran. Josko sitten jo uskaltaisi Turussa jonkun toisen vastaanotolle, ettei vallan mene reissaamiseksi... Pitää kysellä suosituksia; tuo jäsenkorjauksen, osteopatian ja hieronnan yhdistelmä tuntuu nimittäin tässä kohtaa siltä järkevimmältä kombolta.

Viikon soundtrackilla saa soida ihana 20 vuoden takainen (!!!) biisi, joka kajahti radiosta, kun makoilin perjantain hoitosession päätteeksi joku erikoinen verenkiertoa stimuloiva laitos kipeän pakaran päällä. Olo oli juuri sillä hetkellä ihan järjettömän hyvä: tuntui että jumi oli hiukan lauennut, olin vihdoin saanut toivoa että kipu saadaan kokonaan pois, ja hetken päästä näkisin hepun rautatieasemalla. Tuo biisi ja nuo fiilikset - parasta pitkään aikaan.

Viikko 22/2011 (Helsingissä)

• ma 30.5. lepo

• ti 31.5. kotijumppa 30 min

• ke 1.6. lepo

• to 2.6. kävelylenkki + kotijumppa 45 min

• pe 3.6. kävelylenkki + kotijumppa 45 min

• la 4.6. lepo

• su 5.6. lepo

Simply Red: Stars

And the hardest part was letting go, not taking part

Tapahtui eilen Facebookissa:

Nii. Oikeastihan mä olen tällä hetkellä aika huolissani näistä mun säryistä - melkein yhtä huolissani kuin äiti... :D Kun oon täällä Helsingissä nyt nähnyt ystäviä ja ne kysyy että mitä kuuluu, niin tuntuu ihan paskalta vastata että no muuten tosi hyvää mutku sattuu. En halua olla tällanen valittava vaivaismummo kun ikä alkaa vielä kakkosella. Mutku sattuu. Koko vasen jalka ulkosyrjää pitkin pakarasta nilkkaan. Ei ihan koko ajan, mutta liian monta tuntia vuorokaudessa. Istuessa, kävellessä, nukkumaan mennessä.

Mietin just eilen jo ennen tuon ihanan kommentin saamista, että jos tää särky tästä todella kroonistuu ja tanssiminen ja kaikki muukin urheilu loppuu siihen, miten positiivinen jaksaisin siinä kohtaa olla? Siinä se asenne vasta mitataan; helppohan se on silloin nähdä ympärillä hyvää, kun kaikki on oikeasti hyvin. Siksipä en oikein ymmärräkään, miksi niin moni mieluummin murjottaa vaikka elämä yrittää sinnikkäästi hymyillä. Jos halki kaupunkimme kuljet ilman että silmäs suljet, huomaat että sentään lähes onnellinen oot... :)

Suuntaan muutaman tunnin päästä jäsenkorjaaja-osteopaatin tutkittavaksi. Pitäkää pliis peukkuja, että se löytää kivun lähteen ja keksii hoidon! Jos ei, niin onneksi mulla on pitkä lista ihanien auttavien ihmisten suosittelemien taikurien numeroita.

Onhan tässä tuota kärsivällisyyttä sentään jo treenattu noiden akillesjännetulehdusten kanssa. Niiden suhteen alkoi vähitellen jo palata usko paranemiseen, että kyllä tässä vielä joskus tanssimaan pääsee. En tykkää yhtään, kun nyt alkaa taas vanha tuttu epätoivo puskea esiin - tuleeko musta enää kalua, niin että pääsisin ihan tavalliselle tanssitunnille ja pystyisin tekemään kaiken kunnolla ilman että täytyy pelätä paikkojen hajoamista? Onneks mun tanssiystävät on maailman ihanimmat, ilman sitä tanssiakin. :)

Hang the DJ

Mistä tunnistaa hyvän deejiin?

Siitä, että se soittaa tän biisin. Sellainen deejii oli tänään Samae Koskinen Loosessa. Harmi, että tommosilla keikoilla ei deejiin ole tarkoitus soittaa niitä omia singersongerlaulujaan... :)

France Gall: Poupée de cire poupée de son

Mistä tunnistaa ihmisraunion?

Siitä, että se lähtee kotiin, kun tanssit on vielä täydessä vauhdissa. Mutkun ei voi tanssia eikä oikein istua eikä seistäkään kun sattuu. Varasin perjantaiksi ajan jäsenkorjaajalle, jos se ei osaa auttaa niin alan itkeä.

Onneks on Monsterin ihanat kisut jotka tulee pusimaan huonon mielen pois. :)