On sellaisia päiviä kuin eilen, kun suurin huolenaihe on että mitenmäehdintehdänääkaikkityöt.
Ja sitten on sellaisia päiviä kuin tänään, kun suurin huolenaihe on että miten mä pysyn pystyssä.
Voi minua pahaa-aavistamatonta poloista, joka marssin vihellellen aamupäivällä lääkärin vastaanotolle akillesjännetarkistukseen. Pari viikkoa sitten vasempaan kinttuun pistetty kortisoni tuntui tehonneen, eikä jänne enää ollut yhtä turvoksissa - peukut pystyyn, että tästä alkaa paranemisen loppukiri!
Lääkärin kanssa tuli tietysti puheeksi myös tuo piriformisjumi; kerroin, miten pakaraa on mäiskitty ja moukaroitu ja venytetty, ja että on mennyt jo parempaan suuntaan. "Siihen vois kyllä kokeilla lihasrelaksantteja, ja itse asiassa laitetaanpa siihen nyt saman tien pieni puudutus, niin lihas saa levätä muutaman tunnin." Okei, kuulostaa fiksulta... mutta mites se vaikuttaa liikkumiseen, pääsenkö mä täältä pyörällä kotiin? "Joo joo pääset totta kai, vähän vaan saattaa pohkeessa tuntua."
Siinä kohtaa, kun istuin Kupittaan apteekin portailla ja rääyin hepulle puhelimessa, että tuu hakemaan mut täältä kun mää en pysy pystyssä, en olisi ihan ensimmäisenä itse arvioinut että vähän tuntuu pohkeessa. Ihan käsittämätön tunne, kun koko vasen jalka on yhtä holtitonta letkua. Oli oikeasti tosi pelottavaa olla niin vammainen ja avuton. Heppu onneksi tuli pelastamaan neidon hädästä, en olisi ikinä päässyt sieltä yksin kotiin. Tai ehkä olisin, mutta olisin kaatunut matkalla ihan liian monta kertaa.
Nyt tuntuu maailman ihanimmalta, kun puudutus alkaa helpottaa ja pystyn taas heiluttelemaan varpaita. Paras nimipäivälahja. :)
Mut että jos pitää valita, niin mieluummin silti otan koska tahansa uudestaan tällaisen päivän kuin sellaisen joka oli eilen, sellaisen jona ei ehdi ulos kuin lähikauppaan ja hepun kanssa vietetty yhteinen aika rajoittuu aamupusuun, vartin ruokailuhetkeen iltapäivällä ja illalla sängyssä vierekkäin lueskeluun (heppu luki mulle ääneen parhaita paloja Aku Ankasta ja Leonard Cohen -elämäkerrasta). Vaikka sellainen iltahetki on kyllä joka päivä, ja se on parasta.
Tähän loppuun vähän elämään sopivaa musiikkia. Kääpiö laulaa kauniisti. :)
Ja sitten on sellaisia päiviä kuin tänään, kun suurin huolenaihe on että miten mä pysyn pystyssä.
Voi minua pahaa-aavistamatonta poloista, joka marssin vihellellen aamupäivällä lääkärin vastaanotolle akillesjännetarkistukseen. Pari viikkoa sitten vasempaan kinttuun pistetty kortisoni tuntui tehonneen, eikä jänne enää ollut yhtä turvoksissa - peukut pystyyn, että tästä alkaa paranemisen loppukiri!
Lääkärin kanssa tuli tietysti puheeksi myös tuo piriformisjumi; kerroin, miten pakaraa on mäiskitty ja moukaroitu ja venytetty, ja että on mennyt jo parempaan suuntaan. "Siihen vois kyllä kokeilla lihasrelaksantteja, ja itse asiassa laitetaanpa siihen nyt saman tien pieni puudutus, niin lihas saa levätä muutaman tunnin." Okei, kuulostaa fiksulta... mutta mites se vaikuttaa liikkumiseen, pääsenkö mä täältä pyörällä kotiin? "Joo joo pääset totta kai, vähän vaan saattaa pohkeessa tuntua."
Siinä kohtaa, kun istuin Kupittaan apteekin portailla ja rääyin hepulle puhelimessa, että tuu hakemaan mut täältä kun mää en pysy pystyssä, en olisi ihan ensimmäisenä itse arvioinut että vähän tuntuu pohkeessa. Ihan käsittämätön tunne, kun koko vasen jalka on yhtä holtitonta letkua. Oli oikeasti tosi pelottavaa olla niin vammainen ja avuton. Heppu onneksi tuli pelastamaan neidon hädästä, en olisi ikinä päässyt sieltä yksin kotiin. Tai ehkä olisin, mutta olisin kaatunut matkalla ihan liian monta kertaa.
Nyt tuntuu maailman ihanimmalta, kun puudutus alkaa helpottaa ja pystyn taas heiluttelemaan varpaita. Paras nimipäivälahja. :)
Mut että jos pitää valita, niin mieluummin silti otan koska tahansa uudestaan tällaisen päivän kuin sellaisen joka oli eilen, sellaisen jona ei ehdi ulos kuin lähikauppaan ja hepun kanssa vietetty yhteinen aika rajoittuu aamupusuun, vartin ruokailuhetkeen iltapäivällä ja illalla sängyssä vierekkäin lueskeluun (heppu luki mulle ääneen parhaita paloja Aku Ankasta ja Leonard Cohen -elämäkerrasta). Vaikka sellainen iltahetki on kyllä joka päivä, ja se on parasta.
Tähän loppuun vähän elämään sopivaa musiikkia. Kääpiö laulaa kauniisti. :)
And if you're wondering
do the years fly by too soon
they do
And if you're wondering
if the skies look down
it's true, they do
they all look out for you
do the years fly by too soon
they do
And if you're wondering
if the skies look down
it's true, they do
they all look out for you
Mark Owen: They Do
0 sanoo jotain:
Lähetä kommentti
Sano sää kans!