Kaunis. Raju. Koskettava. Visuaalisesti huikea teatterielämys. Taitavaa, energistä näyttelijäntyötä.
Kävin tänään katsomassa kaupunginteatterin syksyn vierailutapauksen, romaniankielisen kehutun ja kohutun näytelmän Viata cu un idiot (Elämä idiootin kanssa). Unkarilaisohjaaja Andriy Zholdak on parhaillaan muutenkin Turussa, hemmo ohjaa täällä teatterin omalle väelle Anna Kareninaa, joka tulee ensi-iltaan helmikuun alussa - sentään jo muutaman vuosikymmenen näyttelijänä työskennellyt isäni on harjoituskauden keskellä puhissut, ettei ole vielä koskaan joutunut lavalla yhtä äärirajoille kuin mihin Zholdak näyttelijänsä piiskaa. Odotukset tämän illan esitystä kohtaan olivat siis kieltämättä kovat kaiken kuulemani ja lukemani perusteella.
Vaan tietäähän sen miten liian koville odotuksille käy: ne toteutuvat kovin harvoin. Jäi todella toivomisen varaa siinä shokeeraavuudessa ja rankkuudessa - vaikka ovimies olikin laskenut, että viitisenkymmentä ihmistä lähti yleisöstä kesken pois... en kyllä ihan tajua, miksi. Tai ehkä siksi, etteivät olleet hoksanneet ottaa aulassa jaossa olleita korvatulppia ja musa oli liian kovalla. Mutta olisivat käyneet hakemassa ja tulleet sitten takaisin saliin!
Kaksi ja puoli tuntia yhtä soittoa kestäneen näytelmän sinänsä rajua tarinaa kerrottiin paljolla mekastuksella, kaahauksella, huudolla, eriteiloittelulla, paljaalla iholla, monimuotoisella musiikillisella äänimaailmalla ja visuaalisella tykityksellä. Eikä loppukaan kaiken päätteeksi (tietenkään) ollut mitenkään erityisen katarttinen. En silti sanoisi, että tämä oli nyt jotain aivan uutta ja maailmaa mullistavaa, kuten ohjaaja haastatteluissaan antaa ymmärtää. Zholdak tuntuu haluavan nostaa itsensä "tavallisten" teatterintekijöiden yläpuolelle väittämällä, että vain hänen teatterissaan näyttelijät hengittävät rooliaan herkeämättä joka sekunti, että vain hänen teatterissaan yleisö pysyy todella hereillä. Hassu juttu muuten: esityksen jälkeen eräskin kaupunginteatterin näyttelijä totesi, että meinasi nukahtaa kolme kertaa.
Harmittaa, että odotin illalta niin paljon - toki mieluummin tässä hehkuttaisin huikeaa elämystä! Eikä biisi mikään sysipaska toki ollutkaan. Näyttelijöillä kyllä piisasi villiä energiaa, intensiteettiä ja heittäytymistä (vaikka helppohan se hullua on näytellä...). Eniten diggasin kuitenkin live-videokameroiden käytöstä: lavalla näyttelijöiden seassa pyöri koko ajan pari-kolme mustiin pukeutunutta tyyppiä kameroiden kanssa, ja kuvia näytettiin livenä kolmella valkokankaalla. Kameroiden avulla päästiin hienolla tavalla kuvakulmiin, jotka olisivat muuten jääneet näkemättä. Kieltämättä tehokas ja taitavasti rakennettu visuaalinen paketti, etenkin monia vaikuttavia lähikuvia jäi noista otoksista mieleen.
Näytelmän Turun-vierailu jäi tähän yhteen esitykseen, mutta ensi viikon tiistaista perjantaihin eli 1.-4.12. tätä mättöä pääsee ällistelemään Espoossa. Jos teatteri ylipäätään sattuu kiinnostamaan, menkäähän ihmeessä katsomaan... vaikka rehellisyyden nimissä on kyllä sanottava, että tässä illassa parasta oli se osuus kun olin isillä syömässä. Ja vähän myös se, kun esityksessä soi yksi vanha suosikki, ja teatterin penkissä alkoi ihan varoittamatta ja epäsopivassa olosuhteessa tanssijalkaa vipattaa. :)
Kävin tänään katsomassa kaupunginteatterin syksyn vierailutapauksen, romaniankielisen kehutun ja kohutun näytelmän Viata cu un idiot (Elämä idiootin kanssa). Unkarilaisohjaaja Andriy Zholdak on parhaillaan muutenkin Turussa, hemmo ohjaa täällä teatterin omalle väelle Anna Kareninaa, joka tulee ensi-iltaan helmikuun alussa - sentään jo muutaman vuosikymmenen näyttelijänä työskennellyt isäni on harjoituskauden keskellä puhissut, ettei ole vielä koskaan joutunut lavalla yhtä äärirajoille kuin mihin Zholdak näyttelijänsä piiskaa. Odotukset tämän illan esitystä kohtaan olivat siis kieltämättä kovat kaiken kuulemani ja lukemani perusteella.
Vaan tietäähän sen miten liian koville odotuksille käy: ne toteutuvat kovin harvoin. Jäi todella toivomisen varaa siinä shokeeraavuudessa ja rankkuudessa - vaikka ovimies olikin laskenut, että viitisenkymmentä ihmistä lähti yleisöstä kesken pois... en kyllä ihan tajua, miksi. Tai ehkä siksi, etteivät olleet hoksanneet ottaa aulassa jaossa olleita korvatulppia ja musa oli liian kovalla. Mutta olisivat käyneet hakemassa ja tulleet sitten takaisin saliin!
Kaksi ja puoli tuntia yhtä soittoa kestäneen näytelmän sinänsä rajua tarinaa kerrottiin paljolla mekastuksella, kaahauksella, huudolla, eriteiloittelulla, paljaalla iholla, monimuotoisella musiikillisella äänimaailmalla ja visuaalisella tykityksellä. Eikä loppukaan kaiken päätteeksi (tietenkään) ollut mitenkään erityisen katarttinen. En silti sanoisi, että tämä oli nyt jotain aivan uutta ja maailmaa mullistavaa, kuten ohjaaja haastatteluissaan antaa ymmärtää. Zholdak tuntuu haluavan nostaa itsensä "tavallisten" teatterintekijöiden yläpuolelle väittämällä, että vain hänen teatterissaan näyttelijät hengittävät rooliaan herkeämättä joka sekunti, että vain hänen teatterissaan yleisö pysyy todella hereillä. Hassu juttu muuten: esityksen jälkeen eräskin kaupunginteatterin näyttelijä totesi, että meinasi nukahtaa kolme kertaa.
Harmittaa, että odotin illalta niin paljon - toki mieluummin tässä hehkuttaisin huikeaa elämystä! Eikä biisi mikään sysipaska toki ollutkaan. Näyttelijöillä kyllä piisasi villiä energiaa, intensiteettiä ja heittäytymistä (vaikka helppohan se hullua on näytellä...). Eniten diggasin kuitenkin live-videokameroiden käytöstä: lavalla näyttelijöiden seassa pyöri koko ajan pari-kolme mustiin pukeutunutta tyyppiä kameroiden kanssa, ja kuvia näytettiin livenä kolmella valkokankaalla. Kameroiden avulla päästiin hienolla tavalla kuvakulmiin, jotka olisivat muuten jääneet näkemättä. Kieltämättä tehokas ja taitavasti rakennettu visuaalinen paketti, etenkin monia vaikuttavia lähikuvia jäi noista otoksista mieleen.
Näytelmän Turun-vierailu jäi tähän yhteen esitykseen, mutta ensi viikon tiistaista perjantaihin eli 1.-4.12. tätä mättöä pääsee ällistelemään Espoossa. Jos teatteri ylipäätään sattuu kiinnostamaan, menkäähän ihmeessä katsomaan... vaikka rehellisyyden nimissä on kyllä sanottava, että tässä illassa parasta oli se osuus kun olin isillä syömässä. Ja vähän myös se, kun esityksessä soi yksi vanha suosikki, ja teatterin penkissä alkoi ihan varoittamatta ja epäsopivassa olosuhteessa tanssijalkaa vipattaa. :)
Manu Chao: Me gustas tu
