Lähes kolmen vuoden ja hiukkaa vaille 700 blogimerkinnän jälkeen se tuli. Se tunne, että samana päivänä, kun aloitan elämässä uuden vuosikymmenen, voisi olla uuden alun aika myös blogissa. Niinpä:
Osoite on vaihdettu Blogilistalle, ja synttärisankaritar jo tervehtii teitä uuden Duussilan ensimmäisessä merkinnässä. Tervetuloa! Mää tarjoon skumpat! :)
Tykkään siitä, kun istuu auringossa Tintån terassilla muhkea salaattilautanen edessään ja tajuaa, että tässä se nyt on, tämän kesän viimeinen terassilounas jokirannassa.
Tykkään siitä, kun Tintå tarjosi tänään lounaan päälle teen kanssa palan mehevää omenapiirakkaa.
Tykkään siitä, kun näin yrittäjän päivän kunniaksi nautin yrittäjän vapaudesta ja kävin kolmen tunnin lounasreissulla keskustassa. Mun pitäis useammin käydä ystävien kanssa ulkona lunchilla. Olen pahassa vaarassa tulla vähän mökkihöperöksi täällä kotona, nyt kun en käy edes iltaisin tanssitunneilla.
Tykkään siitä, kun äsken kotiin palatessa tuntui ihan kuin olisin hiprakassa. Auringosta, hyvästä seurasta, ajatuksista. Pelkästä vedestä ja vihreästä teestä ei yleensä tule tällainen olo?
Tykkään siitä, kun joidenkin ihmisten kanssa keskustellessa tuntuu kuin olisi karannut Dawson's Creekistä tai Woody Allenin elokuvasta (onko väärin heittää nämä esimerkeiksi samassa yhteydessä?) (käytiin muuten eilen katsomassa Midnight in Paris ja se oli ihana!). Ei sillä, että puheenaiheet koskisivat 17-vuotiaiden ihmissuhdesolmuja, vaan sillä, miten keskustelua analysoidaan jo sen aikana ja sanat harkitaan tarkkaan mutta vaivatta ja nopeasti.
Tykkään siitä, kun ystävä sanoo huomenna 30 vuotta täyttävälle naiselle, siis minulle, että sillä on pikkutytön hymy.
Tosiaan, täytän huomenna 30. Uuden vuosikymmenen aloitus tietää pientä muutosta, uutta alkua myös blogissa. :)
Taitaa olla aika kerrata muutamia Brittilän X Factorin koelaulujen huippuja viime lauantailta, ennen kuin tämän illan jakso ehtii alkaa. Ikävä kyllä nyt on lähes kaikista videoista, muistakin kuin ohjelman omalla YouTube-kanavalla julkaistuista, otettu upottamismahdollisuus pois, joten en voi tarjoilla kuin pelkkiä linkkejä. Mikshän muuten jotkut (lähinnä nuo viralliset) tahot haluaa hankaloittaa jakamista pihtaamalla sitä upotuskoodia? Eikö se olis vaan parempi, mitä enemmän videota jaetaan? Vai olenk mää ny valla tyhmä?
Heti ensimmäisenä ruudussa esitelty tapaus, 45-vuotias lippispää Johnny Robinson, oli omasta mielestäni koko kakkosjakson päräyttävin. Tyyppi, josta ei ensin tiedä, onko se hiukan höynähtänyt vai aidosti sympaattinen persoonallisuus... ja mitähän ihmettä se meinaa laulaa? No, jos vaikka tosta noin vähän Etta Jamesia. Mieletön mies! Tuosta valosta kun saisi palasen itselleen!
Jos viime jaksossa oli ilmassa rakkautta Captain Barlow'ta kohtaan (ja toki aivan oikeutetusti, oosh!), tällä kertaa lemmenlieskoja sai vastaanottaa ihana Kelly Rowland. Parikymppinen Derry Mensah hymyilee onnessaan niin ettei pavut suussa kestä... jännitin jo, pystyykö poika edes laulamaan tulevan vaimonsa edessä - no pystyi, kun ensin oli hoidettu alta pois pienen ikuisuuden kestänyt silmäpeli. :D Usherin siirappisävelet sopivat Derryn pehmeälle äänelle paremmin kuin hyvin, ja näyttipä Kellykin tykkäävän. Mimmi tosin syttyi enemmän eräälle vähän raamikkaammalle nuorellemiehelle nimeltä Joseph Castle... ;)
Turha toivoa, että kaikki esitykset olisivat viime lauantainakaan olleet loistotasoa. Yksi lempparikauhistuksistani oli Poetic Justice -duo, joka tulkitsi koelauluissa tiheään kuultua Adelea - muuten niin tiheään, että Gary oli ilmoittanut Adelelle itselleen, ettei enää kestä kuunnella sen musaa. :D Eikä kyllä kestänyt näitäkään. What the hell was that we just saw? I mean, like, you don't even got... it's like you met at the bus stop, you two. :D
Saatiin sentään esimakua hyvistäkin ryhmistä, kun lavalle asteli poikabändi The Keys - joka ilmoitti idoleikseen ketkäs muut kuin Take Thatin! No nii! Nättejä harmonioita, päälle vähän beatboxausta ja räppiä. Toimii, jos jannuille vaan saadaan tarpeeksi kiinnostavaa matskua laulettavaksi. Esimerkiksi jotain sellaista kuin tuomaroinnin taustamusana soiva Said It All. ;) You Mark Owen in the middle, what's your name?
Yksi illan yllättäjistä Xtra Factorin puolella oli 32-vuotias irkkukaveri Roger Boyd, joka onnistui hämäämään hullulla lookillaan sekä tuomarit että yleisön että minut. Mutta kas, kun suu aukesi - siinä kohtaa oli kutsuttava heppukin katsomaan. Needs more Meat Loaf! Mahtava lisä esitykseen tulee Xtra Factorin ihanien juontajien Ollyn ja Carolinen eläytymisestä. Ollylle erityispisteet kilpailijoiden tsemppaamisesta - kaveri tuli toissakaudella samassa kisassa toiseksi, joten tietää miten jännittäjiä kannustetaan! :)
Näitä videoita valitessani huomaan ihmeen selvästi, miten paljon tässä kisassa vaikuttaa x-faktorin lisäksi se sellainen yllätysfaktori, joka esim. edellä nähdyillä Rogerilla ja Johnnylla oli täydellisesti hallussa. Olihan tuossa kakkosjaksossa muitakin sikahyviä ja vielä parempiakin laulajia, esimerkiksi Misha Bryan ja Gemma McDowell, mutta jotenkin... ei vaan tunnu, että näistä isoäänisistä tytöistä tarvitsisi kirjoitella mitään sen enempää.
Nostetaan nyt kuitenkin vielä esiin Liverpoolissa yleisössä istuneet vanhempansa yllättänyt Craig Colton, hilpeä jamppa, jolla on kyllä äänessäkin sitä jotain. Tätä virepoliisia ehkä hiukan häiritsi muutama aavistuksen verran maalin ohi singahtanut kiekaisu, mutta pienellä koulinnalla saadaan varmasti puhtauskin osumaan tulkinnan kanssa yksiin - ja turhat naamanvääntelyt pois. Pojalla meinaan näyttäis kuitenkin olevan taito kertoa laululla tarinaa.
Ja vielä illan viimeinen hidas: Robbie Williamsin Angels. Jos biisi on tarpeeksi hyvä, esiintyjän (tässä tapauksessa 22-vuotiaan Ben Dylanin) ei tarvitse vältsysti edes osata laulaa, yleisö kyllä hoitaa sen homman enemmän kuin mielellään. Huumoripisteitä - ja ihme kyllä myös kylmiä väreitä, ihan siksi että tää sai muistelemaan heinäkuisen Köpiksen-keikan mieletöntä yhteislauluhetkeä! :)
Elokuu tuli ja ehti mennäkin jo, minne se livisti? Näkikö joku? Vaikka kesälle sanotaankin ysinumeroisen kuukauden myötä virallisesti heipat, itse kyllä viihdyn myös syyskuussa - tietysti, olenhan sen lapsi. Ens viikolla synttärit, eikä muuten ihan mitkä tahansa sellaiset: mittariin napsahtaa 10 vuoden tauon jälkeen pyöreä lukema!
Sain tulevan juhlapäiväni kunniaksi tänään postissa ensimmäisen onnittelukortin. Ennen kuin sanon muuta, painotan että olen enemmän kuin iloinen ja otettu siitä, että hiukan kaukaisemmat sukulaiset a) muistivat että mulla on merkkipäivä tulossa, b) urkkivat sitä varten mun osoitteen ja c) lähettivät kortin. Ihanaa!
Mutta kun se kortti itsessään... En tiedä, miten oikein muotoilisin sen herättämät fiilikset, etten kuulostaisi kiittämättömältä nulikalta. Sanotaan vaikka niin, että jos tähän mennessä ei vielä ollut ikäkriisiä ilmoilla, nyt se tuli. :D Kakskymppisiä muistetaan sellaisilla pirteillä vähemmän vakavastiotettavilla korteilla - ei kai noita tuommoisia aikuisten persoonattomia kukkakortteja edes ole olemassa kultaisella numerolla 20! Mutta annas olla kun täytät 30. Tadaa.
Meen nyt sohvalle juomaan omppusidukkaa, syömään juustonäkkäriä, kattomaan telkkaria ja tutkailemaan sisintäni vanhenemisen merkkien varalta. Njoo... jos tuo on ihmisen tapa viettää viimeinen perjantai-iltansa alle 30-vuotiaana, ehkä rauhallinen ruusukortti onkin juuri oikea valinta. :)
Tämä on lausunto lannerangan magneettikuvasta. Tästä ei normaali ihminen ymmärrä oikeastaan yhtään mitään. Keskiviivaprolapsi, lateraalirecessi, annulaariligamentti. No vaikka semmoset.
Tämä on magneettikuva, josta normaalikin ihminen ymmärtää jo paljon enemmän. Neljännen ja viidennen nikaman välissä on ihan selvä pullistuma, joka painaa selkäydintä lysyyn. Lääkäri arvioi sen eilen pikkurillin pään kokoiseksi, mutta sanoi, että mua on tässä vaiheessa turha lähteä kärräämään leikkauspöydälle. Hassu ajatus, että selässä on semmonen sentin kokoinen ylimääräinen mötkylä, ja sen vaan annetaan olla. No, hyvä näin. Hoito-ohjeeksi sain samat levot ja venyttelyt ja pilatekset kuin tähänkin asti, käskyn jaloitella puolen tunnin istumisen välein ja päälle rauhoittavan hymyn. Niin kauan kuin tilanne on näin, oot ihan rauhassa. Kyllä mä uskon että tästä hyvä tulee.
Tämä on kuva selkäkirjasta, jonka sain lainaksi lääkärin suosittelemalta McKenzie-fysioterapeutilta - joka on sattumoisin hoitanut muitakin tanssivia ihmisiä. Särky helpottui tänään osaavissa käsissä hetkeksi, ja nyt osaan tarkkailla istuma-asentoani taas vähän uudella tavalla. Pitänee vielä palkata joku ammattilainen käymään ja tsekkaamaan työpisteen ergonomia.
Tämä on kuva siitä, mihin mua sattuu. Pahimmillaan koko vasemman jalan mitalta just tolleen kuin kuvan toisiksoikeemmaisella tyypillä.
Tämä on kuva väsyneestä minusta. Olen ottanut tälle(kin) viikolle ihan liikaa töitä, mutta ei oikein ole vaihtoehtojakaan, kun näiden selkävaivojen takia on kaikki pennoset menneet ja uusia tarvittais tilalle. Kiireisen viikon ohjelmassa mm. matkailua Filippiineillä, Shakiraa, fiftarirokkia ja Peltsiä. Englantia, italiaa, ranskaa ja suomea. Eri kivoja juttuja ollakseen työjuttuja, vain liikaa. Mutta ei haittaa, koska aion silti ehtiä istua hepun kanssa yhdeksältä sohvalle katsomaan Conania - ja tämän väsymyksen palkintorahoilla olen kuukauden päästä samaisen miehen kanssa Roomassa. :)
Kun Take Thatin kiertue loppuu, mitä tekevät Thatterit? No tietysti alkavat laskea Facebookin faniryhmässä countdownia siihen päivään, kun Progress Live -dvd julkaistaan! Lisää allaolevaa menoa luvassa 21.11. ;)
Tuntui ihan juhlapäivältä silloin, kun päästiin satasen puolelta kaksinumeroisiin lukemiin! Tänään lähtölaskenta eteni jo lukuun 84, joten maanantain "TT song of the day" (joita myöskin tietysti kysellään päivittäin Facebookissa) on itseoikeutetusti 84. Vaikken mä silleen aattele että päiväunieni villi rakastaja hellä kädestäpitelijä Jason olis mua niin kamalasti vanhempi, tämmösistä sen aina tajuaa - biisissä se laulaa että vuonna kasineljä ikää oli melkein 16 (vaikka oikeasti kyllä vasta 14) kun taas itsehän olin, no, kolmevuotias. Että enpä paljon muista mitä silloin tapahtui... kai se ihan hyvä vuosi oli? :D
Sain torstaina aivan ihanan etukäteis-30-vuotislahjan (kirjotin ensin vahingossa että 20, hahahaa), kun käytiin ystävän kanssa jokirannassa iltakävelyllä ihailemassa kaupunkiin saapuneita isoja purjelaivoja. Minkään valtakunnan urheiluksi tuota lenkkiä ei voinut sanoa, sen verran hitaasti vaaputtiin molemmat - toisella viimeisiään vetelevä raskausmaha ja toisella romu selkä - mutta hyvä niin, koskapa maltettiin pysähdellä katsomaan myös rantaan pystytettyjä myyntikojuja.
Mähän en varsinaisesti tarvitse tai odota mitään synttärilahjoja pyöreiden vuosieni kunniaksi, mutta kun pysähdyin hypistelemään Terraviivan kauniita ranskankielisiä kivilaattoja, ystävä näki tilaisuutensa ja halusi tarttua siihen. Samoja tekstejä oli tarjolla myös suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi, mutta totta kai huumannuin itse eniten noista ranskiksista. :) Laatat päätyvät meillä seinälle asetelmaksi, sain nimittäin samaan lahjapakettiin neljän laatan lisäksi myös pienen tauluhyllyn. Ihanat!
Muista kuunnella. Muista unohtaa. Muista rakastaa.
Muista hengittää.
Nyt vaan odottelen ihan jännityksestä kippuralla, koska se pikkuinen tyttö syntyy! Ihan hullua, kun joka kerta heipat halatessa miettii, että ens kerralla kun nähdään, ystävästä on saattanut jo tulla äiti. :)
Hei sinä siellä! Sinä, jota ei juuri nyt ihmeemmin satu tai kolota oikeastaan mihinkään kohtaan kropassa. Sinä, joka pohdit, että jaksaisko sitä tänään perjantain kunniaksi mennä lenkille/jumppaan/salille/treeneihin... ku ei oikee jaksais...
Pliis, ole kiltti ja jaksa. Mene liikkumaan ja nauti siitä, että pystyt.
Koska on myös meitä, jotka niin kovasti haluaisivat, mutta eivät pysty, koska meillä on välilevynpullistuma.
Magneettikuva sen viimein kertoi. Sinänsä helpottavaa saada toukokuusta asti kestäneelle piinalle selkeä nimi ja syyllinen. Nyt vain odotellaan, että TYKS kutsuu lääkärin vastaanotolle - jos eivät pidä mua kiireellisenä tapauksena, odotellessa voi vierähtää vielä parikin kuukautta. Lääkäri sitten arvioi, tarvitaanko leikkaus (toivottavasti ei) vai onko todennäköistä, että vaiva menee ohi itsekseen ajan kanssa.
Määrään ihan itse itselleni hoidoksi siihen asti mahdollisimman paljon iloa, lempeyttä, rakkautta, kauneutta, rauhaa, kärsivällisyyttä ja vieraaksi muuttuneen oman kropan hellimistä (venyttelyn, kylmähoidon, hieronnan ja syviä vatsalihaksia vahvistavien treenien lisäksi) ja mahdollisimman vähän murjotusta, itsesääliä, epätoivoa, ovien paiskomista, itkua ja hampaiden kiristelyä. Eli ihan niin kuin tähänkin asti. :)
Oon vaan miettinyt kovasti että miksi. Miksi liikunnasta elävää ihmistä rangaistaan tällä tavalla? Ehkä tää on nootti kaikista niistä kerroista, kun olen laiskotellut "kun emmä tänää jaksa" tai luovuttanut tanssitunnilla "kun emmä kuitenkaa osaa". Jos KUN paranen tästä, mun suusta tullaan aika harvoin enää kuulemaan noita kahta lausetta.
Maailma yrittää nyt selvästi opettaa mulle jotain, eikä liene muuta vaihtoehtoa kuin pysähtyä kuuntelemaan. Mutta sinä siellä - älä sinä pysähdy vaan mene tänään sinne lenkille ja juokse, juokse mun puolesta, jooko! :)
Viime lauantaina se vihdoin alkoi: The Gary Barlow Hawthawthawt Epic DILF Show
...
siis tarkoitan että Brittien X Factorin 8. tuotantokausi! Silkkaa juhlaa. Kerran viikossa läjä oikeasti hyviä laulajia - vaikka ensalkuun tietysti myös niitä huonompia - ja ennen kaikkea hykerryttävät Captain Barlow -fiksit. Haistelen kivaa syksyä. :)
Akuuteimmat X Factor -videot tulee varmasti (ja on tullutkin jo) jaettua Facebook-seinällä, mutta ajattelin, että voisin myös täällä blogissa yrittää laittaa aina jossain vaiheessa viikkoa näkyviin muutaman videon edellisen viikonlopun tohinoista.
Tällä kaudella britit ovat panneet tuomariston uusiksi. Vanhoista tutuista tallella on vain manageri Louis Walsh, mies mm. Boyzonen ja Westlifen menestyksen takana. Naiskauneutta raadissa edustavat Destiny's Childin Kelly Rowland ja Suomessa ilmeisesti suht tuntemattoman (syystäkin, jos multa kysytään...) N-Dubz-nimisen hoppitrion Tulisa Contostavlos. Simon Cowellin pahispaikan raadin laidassa on siis ottanut Gary Barlow, joka tylyttää surkeimpia kokelaita armotta, mutta kohtelee täydellisen lempeästi niitä jotka sen ansaitsevat. Ainakin ekan jakson perusteella kysyisin vaan että Simon Cowell who?, sen verran hyvin GB ja kumppanit hoitavat hommansa!
Aloitusjakson helmi oli 16-vuotias Janet Devlin Pohjois-Irlannista. Hermostunut, ujo, suloinen tyttö - ja miten ihana ääni! Janet lauloi Ellie Gouldingin version Elton Johnin Your Songista käsittämättömän vangitsevasti, herkästi ja kauniisti. Kyllä mä tämmöstä levyltä kuuntelisin. Janetin vedosta ei ikävä kyllä löytynyt yhtään upotettavaa versiota, joten tässä vain linkki - suosittelen lämpimästi klikkaamaan auki. :)
Toinen, josta oikein tosissaan tykkäsin, oli Xtra Factorin puolella esitelty sympaattinen soulmies - siviiliammatiltaan strippibaarin poke - Jamie Bruce. Makee soundi ja ison äijän karisma! Tälle kun saa korkeisiin ääniin vielä vähän lisää poweria kurkun sijaan vatsanpohjasta asti, niin avot.
Mahtuuhan tuonne Brittiläänkin näitä outoudessaan hulvattomia tapauksia... kuten Goldie Cheung, joka voi kovasti pahoin ennen lavalle astumistaan, mutta sinne lopulta päästyään heitti aika vetävän shown. Ja jatkoon. Ihmettelin samaa kuin Gary: We're not really really having this conversation are we... :D
Meininki kävi aggressiiviseksi, kun jonain aiempana vuonna jonkin onnettoman trion riveissä raadin edessä käynyt George Gerasimou pääsi tällä kertaa soolona vauhtiin. Tai siis kun hänet keskeytettiin. Yksi Garyn ensimmäisen illan parhaista kommenteista kohdistui juuri Georgelle, joka väitti että on nyt kypsempi kuin silloin edellisellä kerralla. In what way have you matured? Because you know, things mature nicely, like a red wine or a cheese. But you've matured like a bad curry, mate. Ahaha :D
Eivätkä Garyn letkautukset suinkaan loppuneet tuohon - omasta mielestäni ekan illan ehdottomasti paras kommentti oli näille JTE:n typeryksille laukaistu läppä. Jos kundit hokee junttien lailla koko ajan brap brap!, täytyyhän niiltä kysyä mitä se tarkoittaa. What does that mean? - It's just our slang, brap brap! Okei... ja karmaisevan esityksen jälkeen: Okay guys, just to let you into my slang: crap crap. Buahahaaa! :D
Toinen JTE-kaveri vielä kruunasi kaiken kommentillaan lavan takana: I'm not a fan of Take That anymore. I was always a Backstreet Boys man anyway. :D
Sokerina pohjalla mainio Mike, joka oli saapunut paikalle selvästi vain Garyn takia - can you blame him... ;) Miken oma tulkinta The Floodista saattoi jättää hiukan toivomisen varaa, mutta tilannekomiikkaa esitys tarjosi sitäkin enemmän! Ja saipa mies idoliltaan halauksenkin. Aww.
Semmosia poimintoja ekasta jaksosta! :) Jos joku haluaa seurata X Factoria itsekin reaaliajassa tai muuten omatoimisesti, lauantai-illan suoran lähetyksen tai sunnuntai-iltapäivän uusinnat voi katsoa sivustolta nowwatchtvlive (ITV1 tai ITV2) (ITV:n oma mediaplayer ei toimi Enkkujen ulkopuolella), ja YouTubessa esim. käyttäjä TheXFactor2011UK latasi ainakin ekan jakson katsottavaksi kokonaisuudessaan kuudessa pätkässä, jatkoa siis todennäköisesti seuraa.
Jos kerran ei pääse illaksi hikoilemaan tanssitunneille (syksyn tanssikausi alkoi Funkylla eilen, nyyh) eikä ihmiselle kai tee hyvää painaa töitäkään liian monta tuntia päivässä, yksi hyvä tapa viettää tiistai-iltaa on lähteä hepun kanssa leffaan. Ehkä sentään paraskin noista vaihtoehdoista. :)
Tämän illan elokuvaksi valikoitui komedia Kaameat pomot. Oli ihan jees, mutta ei saanut nauramaan samalla tavalla tikahtumispisteeseen kuin viimeksi tsekattu Morsiusneidot. Jos siis kaipaat loppukesään leffahupia, suosittelen tuota jälkimmäistä! Saihan tässäkin höröttää, mutta jotenkin... en tiiä, mua häiritsi se - tää kuulostaa ehkä vähän oudolta - miten tavanomaisesti leffassa puhuttiin roiseja. :D Että jos kerran niitä täytyy puhua, ja paljon, niin kuin tässä tapauksessa täytyi, niin voisko keksiä jotain muitakin ilmaisuja ettei tarttis toistella niitä tuhanteen kertaan käytettyjä? Vaikka se rankkojen ilmaisujen arkipäiväistyminen (ja myös naisen sanoiksi asettaminen) kai oli tässä toisaalta pointtinakin. No, hällä väliä, olihan tuo hauska puolitoistatuntinen - ja aina positiivista, kun jalkakipu unohtuu hetkeksi!
Edullisia sarjalippuja on jäljellä vielä yksi pari, ja kovasti hinkuisin käyttää senkin komedian katsomiseen. Listan kärkipäässä on Jim Carreyn tähdittämä Herra Popper ja pingviinit - suurelta osin siksi, että Nyt-liitteen arvostelussa kerrottiin että siinä on yksi pingviini joka törmäilee joka paikkaan ja toinen joka piereskelee. Ja että sellainen kuulemma viihdyttää lapsiyleisöä. No, itsehän hirnuin täyteen ääneen jo tuota arvostelua lukiessani.
Vaikka toisaalta vois käydä kattomassa sen kaverusten roolinvaihdosta kertovan komedian, jossa on toi Reynoldsin Ryan... toivottavasti se leffa on tosi pitkä...
Eipä ollut taaskaan kahdeksan vuoden yliopistokoulutuksesta mitään hyötyä oikeassa elämässä: hoksasin liian myöhään, että olisin voinut osallistua eilen sunnuntaina järjestettyyn Ravintolapäivään laittamalla päiväksi pystyyn oman muffinssikahvilan - sehän olisi ollut kätevä tapa kokeilla haaveeni toteuttamista turvallisen pienessä mittakaavassa. No, ens kerralla sitten! :)
Siispä osallistuin eiliseen Ravintolapäivään vain asiakkaana: ajeltiin äitin kanssa bussilla Raunistulaan Muukkosten majatalon puutarhakahvioon. Odotukset olivat kieltämättä aika korkealla, kun tiesi että asialla on ihan ammatikseenkin ruoan kanssa huseeraavia ihmisiä - mutta odotukset ylittyivät vielä monin kerroin! Aurinkoinen päivä, ihana iso puutarhapiha, paljon iloisia ihmisiä ja pöytä täynnä kolikkobudjetille hinnoiteltuja herkkuja. Itse haukkasin aivan järrrrjettömän hyvän soijapihviburgerin ja maistelin ihanan meheviä mokkapaloja (euron maksavan palasen sai leikata itse - kohtuuden rajat, onko ne jotain syötävää?). Päälle mansikkalimua ja sitruuna-inkivääriteetä. Nam!
Helsinkiin noita yhden sunnuntain ikäisiä pop up -ravintoloita perustettiin ilmeisesti yli sata; täällä Turussa paikkoja oli vain semmoinen kymmenisen. En itse ehtinyt tutustua puutarhakahvion lisäksi muihin ravintoloihin, joten ilahduin kun paikalle tupsahti kahvion isäntäväen tilaamana yksi Ravintolapäivän kiinnostavimmista tapauksista, pyöräilevä ruokalähetti Iso paha sushi. :D
Ravintolapäivä = mahtavuus. Lisää tämmösiä! Ja ens kerralla sitten kaikki meille syömään ensimmäisen kerroksen parvekkeelta pihanurmikolle tarjoiltavia muffinsseja! :)
Eilen lämpimässä elokuun illassa kamujen pihabileissä tuikuilla valaistun pöydän ääressä, poikien ollessa saunassa, käytiin tyttöjen kesken mielenkiintoinen keskustelu. Turhapa sitä yrittää kieltääkään: tässä ollaan tultu sellaiseen ikään, että lapset ja niiden hankkiminen tai hankkimatta jättäminen nousevat lähes jokaisessa illanvietossa jossain vaiheessa puheenaiheeksi. Niin siis eilenkin.
Aihe on tietysti kaikessa henkilökohtaisuudessaan aika arka. Eilenkin ilmassa oli suorastaan pientä sanaharkan poikasta, kun näkökulma siirtyi siihen, millaiseen maailmaan lapset nykyään syntyvät. Pöydän toisella puolella oltiin sitä mieltä, että joo olishan se ihan kiva saada lapsia, mutta ei missään nimessä näin pahaan maailmaan, joten mieluummin sitten ei ollenkaan. Itse ehdotin, että josko asiaa vois ajatella niin, että ne lapset voisivatkin osaltaan yrittää muuttaa tätä maailmaa vähän paremmaksi? Kuulemma mahdotonta. Todettiin, että pöydän keskellä taisi mennä raja siinä, kenellä on vielä tallella usko ihmiseen.
Siinä vaiheessa huomasin itsekin ääneni (ja käsieni!) nousevan, kun pöydän toiselta puolelta todettiin, että siksikään ei kannata tehdä lapsia kun ei niille voi taata hyvää elämää kuin korkeintaan 50-50 tsäänsseillä. No hei, mitäs tässä sitte itekään enää eletään! Sellaistahan elämä on, epävarmaa ja yllätyksekästä ja kaikkea liiallista suunnittelua pakenevaa. Plus hiukan suhteellisuudentajua peliin: jos lapsi syntyy vuonna 2011 tänne Turkuun, on sillä sentään ehkä pikkusen paremmat lähtökohdat elämään kuin vaikka tuolla jossain Afrikan hädässä.
Mut joo. Hyvä keskustelu, joka herätti ajatuksia varmasti pöydän molemmilla puolilla. Ja koska osattiin lopettaa ajoissa ;) voitiin todeta kaikessa ystävyyden hengessä, että ihmiset eivät riidelleet, vaan mielipiteet.
Kun työntäyteisen perjantaipäivän päätteeksi kauhotun iltauinnin jälkeen palaa kotiin ja tietää, että koko loppuiltana ei tarvitse vaivata päätään juuri muulla kuin sillä, missä asennossa istuis sohvalla, mitä kattois telkkarista, selailisko Oliviaa vai Nyt-liitettä, montako varrasleipää jaksais ahmia ja pitäiskö sitä korkata jopa siideri, fiilis on aika kohdillaan. Koti-ilta kiva ilta.
Ja kotiin on kiva tulla, kun on kiva avaimenperä! Ja mulla on! Ja hepulla! :)
Omani, tuon pyöreän, ostin muutama vuosi sitten muistaakseni NaisDay-messuilta, ja hepun laatan toin tuliaisiksi tänä kesänä Tukholmasta. Jos läppä ei aukea, täytäpä aukko Def Leppard -sivistyksessäsi. ;)
Olen vissiin saanut viettää tähän mennessä aika helpon pumpulista elämää, kun tämänaamuinen lannerangan magneettikuvaus oli yksi lähes 30-vuotisen elämäni epämiellyttävimmistä kokemuksista. 20 minuuttia makoilin laitteessa kuulokkeet päässä kauhean piippauksen ja jyminän keskellä laulaen mielessäni Take Thatia, etten olisi keskittynyt siihen, miten paljon pitkä paikallaanolo särkee jalkaa. Toivoin etukäteen, että olisin saanut pitää polvet koukussa, kun selinmakuu suorin jaloin sattuu niin saamaristi... no eihän siellä putkessa mitään mahtunu, pari tyynyä sentään sain jalkojen ja selän alle avuksi. Kaiken lisäksi kuvaus tehtiin tollasessa tyylikkäässä rekkakontissa kaupunginsairaalan pihalla. :D Kuvaajat oli onneksi hirmu mukavia!
Tämän koettelemuksen jälkeen näen ainakin itse seuraavan kuvaparin välillä selkeän kausaalisuhteen.
Joo tiedetään, ei ole fiksua palkita itseään herkuilla - mieluummin mä olisinkin ostanut ne Acnen Pistol-nilkkurit, mut nyt ei ollu niin paljon rahaa joten piti ostaa jätski vaan.
Kun ostin neljä viikkoa sitten Akateemisesta David Nichollsin One Dayn englanninkielisenä pokkarina, mä tiesin että edessä olisi niin nautinnollinen lukukokemus, että sitä olisi pakko yrittää pitkittää, vaikka haluaisinkin lukea kirjan yhdeltä istumalta loppuun. Ja että sen jälkeen olo olisi tyhjä.
Vihdoin eilen illalla Emman ja Dexterin tarina sai päätöksensä. Tunsin kyyneleiden lähestyvän jo ennen viimeistä sivunkääntöä, ja kun suljin kirjan, suljin myös silmät, jotta en alkaisi parkua holtittomasti siinä juuri ennen nukkumaanmenoa.
Voi mikä kirja! Viihdyttävä, koskettava, elämää täynnä, tunteita ja ajatuksia herättävä kaikkien 435 sivun mitalta. Ihmeellistä, että joku osaa kirjoittaa niin mukaansatempaavasti ja samalla viisaasti. Ihmeellistä, että Emma Morleyta, Dexter Mayhew'ta ja kaikkia muita ei muka oikeasti olekaan olemassa. Kirjailija Jonathan Coe osuu naulan kantaan kirjan kanteen painetuissa arvostelusitaateissa:
"You really do put the book down with the hallucinatory feeling that they've become as well known to you as your closest friends."
Tämän kirjan valossa tuntuu typerryttävän typerältä se, miten vähän olen lukenut viime vuosina - ja etenkin se, miksi olen lukenut niin vähän. Siksi, että kirjat laittavat ajatukset liikkeelle. Eikä mulla ole muka ollut halua/voimia/jotain käsitellä semmoisia. Sanotaan se nyt yhteen ääneen: Duussi on tyhmä! Puhumattakaan siitä pointista, että olen ammatiltani kääntäjä = tärkeimpiä työkalujani ovat sanat = kirjoissa niitä on paljon ja erilaisia ja inspiroivia ja opettavaisia. Tyhmä.
Mutta vaikka olisinkin lukenut enemmän, tämä menisi silti heittämällä lempikirjojen joukkoon.
Heppu on vissiin jo vähän väsynyt mun One Day -hehkutukseen; harrastin sitä jo matkan varrella ilmeisesti lähes joka ilta, vaikka itse en moista muistakaan, taisin olla niin huumaannuksissani... Eilen päätin ristiretkeni yrittämällä houkutella David Bowien elämäkertaan uppoutunutta heppua tarttumaan seuraavaksi tähän Elämää Suurempaan Rakkausromaaniin.
D: Mikset säkin lukis tätä?
H: Minä luen vain hyviä kirjoja.
D: Tää on hyvä kirja.
H: Minä luen vain tietokirjoja.
D: Mutta tää on äärimmäisen hieno ja taitavasti kirjoitettu.
H: Sinä olet pieru.
Heppua ei yllättäen kiinnosta myöskään lokakuussa ensi-iltaan tuleva leffaversio :D mutta itse ajattelin käydä katsomassa, miten Anne Hathaway ja Jim Sturgess tuovat Emman ja Dexterin valkokankaalle. Tavallaan pelottaa, voiko elokuva mitenkään olla yhtä hyvä kuin kirja... trailerin perusteella luvassa ei ehkä ole ainakaan ihan kamalaa pettymystä?
Keittiön ikkunalaudan digitaalisen mittarin mukaan lämpöasteet ulkona hätyyttelevät yhä kahtakymmentä. Minä sanon silti että syksy on tulossa, ellei jo puoliksi täällä. Numeroihin luottavia lämpömittareita tarkemmin vuodenajan vaihtumisesta näet kertoo villasukkamittari. Ja tänään se näytti semmoisia lukemia, että villasukat oli vedettävä jalkaan heti aamusta.
Jenni haastoi mut haaveilemaan jo toukokuussa - kauanpa olenkin antanut haaveideni hautua! Tällaisena kauniin kiireettömänä sunnuntaipäivänä on helppo heittäytyä hetkeksi unelmoimaan, joten kokeillaanpa muodostaa ajatuksista ihan sanoja.
Haasteen ideana on listata viisi asiaa tms., joista haaveilee. Vain viisi? Mistä sitä aloittaisi? Sovitaan nyt, että ei lasketa mukaan sellaisia itsestäänselvyyksiä kuin esmes että joku kävis meillä siivoamassa kerran viikossa, että osaisin 30-vuotiaana jo hallita raha-asioitani, että rakkaat saisivat elää pitkään ja terveinä, että pylly olis pinkeä ja vatsa litteä, että olisi maailmanrauha ja ihmisillä hyvä tahto, että jalka parantuisi eikä enää sattuisi... niin oma viiden haaveen kärkilistani voisi näyttää vaikkapa seuraavanlaiselta.
Haaveilen siitä, että saisin tavata Take Thatin. Yllättyikö kukaan? ;) Lisähaave on, että tapaaminen tapahtuisi jossain muussa ympäristössä kuin sellaisessa virallisessa järjestetyssä meet and greet -tilanteessa. Jotenkin luontevammin ja ajan kanssa. Silleen, että kävelisin sattumalta kadulla herroja vastaan, ai kato siinähän te ootte, kai teillä on nyt aikaa hengailla loppupäivä mun kaa, ja sit kun mua alkaa väsyttää niin pääsen varmaan Jasonin viereen nukkuu eiksni.
En tosin edes tiedä, mitä niille sanoisin. Pelkkä "hei siis kiitti hei kaikesta te ootte niinku tosi mahtavii" ei ihan tunnu riittävältä. Ehkä kertoisin, että toivon niiden elämään edes puolet siitä onnesta, jonka ne on musiikillaan ja olemassaolollaan antaneet mulle.
Haaveilen toisesta tatskasta. Alaselkää koristava kiinalainen tao - tie, ykseys, kaiken alku - on alkanut kaivata seurakseen tutummilla länsimaisilla kirjaimilla raapustettua tekstiä. Sanat ovat jo kirkkaana mielessä - kukaan ei varmaan edelleenkään ylläty jos kerron että Take Thatia. ;) En viitsi hakkauttaa ihoon sitä logoa, se on niin obvious, mutta tuo tekstitatska muistuttaisi kuitenkin TT:sta ja ennen kaikkea olisi mulle sanomaltaan tärkeä ja oikea. Fonttia ja paikkaa pitää vielä harkita: toisaalta tykkään tekstistä olkapäällä niin kuin esim. Kristiina Wheelerillä, toisaalta tekstin voisi sommitella selkään jonnekin lapaluun tienoille, ja toisaalta kätevin paikka vähän pidemmälle kuusisanaiselle litanialle voisi olla kyynär- tai olkavarren sisäsyrjässä. Pohditaan, pohditaan. Jossain vaiheessa se on kuitenkin saatava, mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.
Haaveilen oman muffinssikahvilan perustamisesta. Kun aloin miettiä, mitä haluaisin tehdä työkseni jos en olisi kääntäjä, ensimmäisenä mieleen tullut ammatti oli muffinssikahvilan emäntä. Perustaisin johonkin tohon keskustan tuntumaan semmoisen pienen, ihanilla väreillä koristellun lempeätunnelmaisen kahvilan, josta saisi strösseleillä ja rakkaudella kuorrutettuja kuppikaakkusia ja oikein hyvää teetä ja kaakaota. Siellä sitten hääräisin essu päällä Ella Fitzgeraldin laulaessa taustalla ja jaksaisin hymyillä jokaiselle asiakkaalle.
Haaveilen siitä, että pääsisin tanssijaksi johonkin isoon musikaaliproggikseen. Semmoiseen, jota tullaan katsomaan vieraista kaupungeista asti. Yksi vuosi vierähti aikanaan Åbo Svenska Teaternin lavalla revyytanssijattarena, ja syksyllä 2009 olin mukana Taideakatemialta valmistuvien teatteri-ilmaisun ohjaajien lopputyömusikaalissa. Molemmat olivat tosi hienoja kokemuksia - ja haluaisin lisääää! Haaveen toteutumisen tiellä on heti noin alkumetreillä taitojen ja ajan täydellinen riittämättömyys, joten tuskinpa mua tullaan enää lavalla näkemään. Mutta saahan sitä haaveilla. :)
Haaveilen matkasta Japaniin kirsikankukkien aikaan. Isi meni ja hurahti Japaniin ihan totaalisesti pari vuotta sitten, ja kävi siellä pitkällä reissulla viimeksi alkukesästä. Kaikki kertomukset ja kuvat (ja etenkin yhdessä nautitut sushilounaat!) ovat kieltämättä herättäneet omankin kiinnostukseni maata kohtaan. Tällä viikolla vielä käänsin yhtä matkailuohjelmaa, jossa kuljettiin Japanin halki etelästä pohjoiseen kukkivien kirsikkapuiden perässä... ja tajusin, että sinne on päästävä, ja nimenomaan jonain keväänä hanamin aikaan.
So there. :) Haasteen luonteeseen kai kuuluu, että kutsuu muutaman muunkin pohtimaan omia unelmiaan. Niinpä kuulisin mielelläni, millaisista asioista Ronja-serkku, Monsteri, Tiinu, Furiahz ja Tiia haaveilevat!
