Vähemmän, hitaammin

Haluan, että mun elämä on sellaista, että ehdin aurinkoisella aamukävelyllä pysähtyä pitkäksi hetkeksi ihastelemaan hassun pikku oravan touhuja.


Tänään se onkin sellaista. Sain nimittäin eilen töissä viikon hommat niin hyvin purkkiin, että rohkenin kysäistä josko saisin pitää tänään ex tempore -talvilomapäivän. Ja sain! Vaikka elämäni onkin tällä hetkellä aivan liian tiukkaan aikataulutettua, kuviot alkavat silti jollain tasolla loksahdella kohdilleen, niin hyvin kuin nyt tässä tilanteessa vain voivat. Valitettava totuushan on, että tasan kahden viikon päästä (jee kääk!) ensi-iltaan tuleva Musigangs vie kaiken vapaa-aikani, mutta koska meininki treeneissä on mahtava ja juttu valmistuu kovaa vauhtia, fiilis on jännityksestä ja väsymyksestä huolimatta hyvä. Uudet 6-tuntiset työpäivät tuntuvat niin ikään hyvältä; lyhennetyn työviikon ansiosta olen esimerkiksi tällä viikolla ehtinyt kokata jo kahtena iltapäivänä niin, että herkkunomnom-ruoka on ollut valmiina, kun heppu tulee töistä. Tai kuten eilen pitkästä aikaa vastaan tullut entinen pomoni ja proffani täydensi lauseeni loppuun: "Ca sera moins d'argent mais plus de..." "...de bonheur."

Vähemmän, hitaammin.

Vaikka on mun totta puhuen täytynyt taistella kaikin voimin sitä vastaan, etten ajattelisi tätäkin päivää suorittamisen kannalta. Että täytyy tehdä sitä ja täytyy tehdä tätä, kun nyt on hetki vapaata. Ei kai mun hitto vie täydy tehdä yhtään mitään! Niin no paitsi siivota, että kehtaa huomenna päästää hepun kaverit meille tupareihin. Ja laittaa yks työhomma alulle. Ja käydä iltapäivällä optikolla näontarkastuksessa ja illalla treeneissä. Ja herkutella skoonelaisella ja olla välittämättä että yhdessä keksikiekossa on yli 500 kcal. :)

Edessä viiden tunnin treenit sekä lauantaina että sunnuntaina, mutta onneksi myös löhöilyä. Tämän syksyn suurin läksy onkin omalla kohdallani se, että oppisin olemaan hetkessä läsnä. Silloin kun treenataan, treenataan, ja silloin kun ollaan kotona, ollaan kotona. Otetaan hetket vastaan yksi kerrallaan, mieluiten mahdollisimman usein joko kaakaomuki tai punaviinilasi kädessä.

Leppoisaa viikonloppua! Taustamusiikiksi sopii tänään kaupan kaiuttimissa soinut vanha lemppari.

Morcheeba: The Sea

I can see clearly now

...tai ainaski ens viikolla, kun saan uudet prillit! :)

Eilen siis vihdoin tein sen mikä on ollut aikomuksena jo muutaman vuoden: kävin optikkoliikkeessä sovittamassa uusia silmälaseja. Olen elämäni aikana omistanut tasan yhdet lasit, jotka hankittiin joskus lukioaikoina eli semmoset 10 vuotta sitten (ja siltä ne muuten näyttävätkin :D). Koska mulla on vain pientä ongelmaa kaukonäön kanssa, olen viime vuodet käyttänyt laseja lähinnä luennoilla, leffassa ja teatterissa. Silmiäni ei kuitenkaan ole tutkittu tuon 90-luvun lopun jälkeen, ja olen kyllä ihan kaupungillakin kulkiessa aina välillä kaivannut hiukan tarkempaa näkökykyä (ja turhamaisena naisena siis myös laseja, joita kehtaisi pitää ihmisten ilmoilla...). Niinpä äiti sai helposti houkuteltua mut mukaansa Optikko Hakulalle, josta saa parhaillaan tarjouksena lasit + näöntarkastuksen varsin kohtuulliseen 130 rahan hintaan.

Eilen sitten käytiin tutustumassa tarjousvalikoimaan - valinta sujui helpommin kuin uskalsin toivoakaan! Astuin sisään liikkeeseen, kävelin hyllylle, vedin ekat vastaan osuneet pokat päähäni ja siinäpä se sitten olikin. Mulla oli valmiiksi vahva visio siitä mitä halusin: mahdollisimman yksinkertaiset ja ajattomat mutta silti ajan hermolla olevat mustat muovipokat, hiukan älykköä, hiukan kulttuuritätiä, hiukan aina tyylikästä välinpitämättömyyttä. Ennen kaikkea kaipasin selkeitä linjoja kehystämään pullanpyöreitä kasvojani ja tuomaan katseeseen ja ulkonäköön skarppiutta ja piirteikkyyttä. Uusi ilme tuntui heti omalta - vaikka hepun mielestä noi näyttääkin lähinnä joltain wannabe-emo-laseilta, pöh. Mut perjantaina meen näöntarkastukseen, ensi viikolla voin taas katsella tyytyväisenä kaukaisuuteen! :)

Skumppatörö lienee monille jo tuttu käsite, mut meillepä tulikin äitin kans uusissa lookeissamme akuutti prillitörö:

You could will be the one I'll always love

Ai millainenko oli Muse viime torstaina? Taitavat sanat loppua alkuunsa, jos yritän kuvailla tunnelmia.

Että sain katsoa lempibändini keikkaa rakkaan Monsterin ja sattumoisin muutaman muunkin paikalta yhytetyn ystävän kanssa. Että valot häikäisivät ja korkeissa lavastepylväissä lipui hullun hienoja kuvia, kerrostalon portaita ylös marssivia siluetteja jotka sitten kaatuivat alas kuin dominopalikat, leijuvia ihmishahmoja, hahmotelmaa vähän uudenlaisesta maailmanjärjestyksestä... ja keskimmäisessä pylväässä aina välillä villisti virnuileva rumpali. Että vastoin kaikkia odotuksiani en itkenyt yhen yhtä kyyneltä vaan katsoin koko keikan onnesta typerän leveästi hymyillen. Että saatiin kuulla Unintended, jonka aikana kyllä meinasi se itku päästä (vaikka Hesarin arviossa biisi teilattiinkin laiskasti soitetuksi). Että ympärille ei osunut yhtään känniurpoa vaan sai diggailla keikkaa rauhassa, siis sillä tavalla rauhassa että huutaa hulluna ja hypeksii ja vispaa käsiä ilmassa. Että pää ja sydän ja kaikki meinas räjähtää etenkin kun Hysterian interlude alkoi ja sillonki kun tuli Map of the Problematique ja sillonki ku tuli Plug In Baby (kattokaa nyt tossa kohdilla 1:25, miten Matthew pyörii kuin väkkärä ja samalla vaan soittelee menemään) (harmi ettei ne isot konfettitäytteiset ilmapallot ehtiny ihan meille asti heiteltäväksi). Että ei yhtään haitannut, vaikka kyseessä oli kiertueen avauskeikka ja sen takia kuultiin muutama väärä ääni ja jouduttiin todistamaan pientä odottelua ja säätöä.

Mulla ei valitettavasti ollut Hartwallilla lainkaan kameraa mukana, koska halusin kerrankin keskittyä olennaiseen ja tallentaa muistikuvat vain mieleeni, mutta kiinnostuneet saanevat yllä linkitetyistä videoista jonkinlaisen käsityksen noista vautseista lavarakenteista ja muista. Sen sijaan otin Tsadin-reissulla (joka muuten oli keikan lisäksikin ihan huippu) kuvan eräästä toisesta ihanasta ilmestyksestä, nimittäin Monsterilan pikku Penny-kisulista joka meni pahvilaatikkoon.

Mon coeur s'ouvre à ta voix

Lähes tarkalleen kaksi vuotta sitten kirjoitin vanhan blogin puolella näin:

Se lävistää sydämen niin, ettei melkein pysty hengittämään, tekee mieli huutaa ja juosta ja olla ihan hiljaa paikallaan, kyyneliä ei kannata edes yrittää estää ja samalla on vain hymyiltävä typeränä kun on niin elossa ja onnellinen ja ihmeissään, miten joku on osannut valita niin oikeat sävelet ja sanat, että musta on tullut niiden ja näiden vuosien kanssa tällainen kuin nyt olen.

Jos se tekee kaiken tuon pelkästään kuulokkeissa, mitä tapahtuukaan livenä.

Tänään. Maailman tärkein. Pakahdun. Ja flunssassa. Last chance to lose control.

Nyt en ole flunssassa, mutta muuten pätee tasan kaikki samat sanat. En ehkä kestä tätä onnea. :)

Muse: Hysteria

Työkyöpelin tuutulaulu

Vasta kun pääsin sanomasta siitä kuorolaulun kaipuusta - kuunnelkaas tämä! Slavonic Tractorissa laulaa pari tuttua tyttöä, kuoro kuulostaa kyllä järjettömän hyvältä. Alla oleva biisi on kuvattu viime kesänä Tampereen Sävelessä, josta traktorit pokkasivat parhaan jaossa olleen palkinnon. Enkä muuten yhtään ihmettele.

Harmittaa, etten pääse näiden upeiden naisten keikalle, mutta menkää te muut turkulaiset, laulu soi lauantaina 7.11. klo 18 Akatemiatalolla!

Slavonic Tractor: Jo meistä ero tulevi

Koska sait kaiken mitä halusit, susta tuli luova ja vilkas

Hanstu ilahdutti myöntämällä meikäläiselle alla olevan luovuuspalkinnon - kiitos! :)

Kiertävän tunnustuksen sääntöihin kuuluu, että saajan pitää tehdä seitsemän tunnustusta ja jakaa sen jälkeen vuoroa eteenpäin seitsemälle bloggaajalle. Seitsemästä kääpiöstä, joille Hanstu tunnustuksen luovutti, sain omaksi identiteetikseni Vilkkaan. Mähän olen oikeasti patalaiskuuden ja flegmaattisuuden ruumiillistuma, mutta sinänsä nimi ehkä sopii kaiken tämän tekemisen ja menemisen määrän takia... :)

Yksi. Harkitsen Juha Tapion kokoelmalevyn pyytämistä joululahjaksi. Tämä piilodiggailuhan alkoi salakavalasti viime ystävänpäivänä, kun näin sattumalta herran keikan - mutten ole vieläkään myöntänyt itselleni, että muka oikeasti tykkäisin siitä. Siis herranjestas, jostain turvallisen lällystä Juha Tapiosta, minä absoluuttisen täydellisen musiikkimaun ylpeä omistaja, joka kuuntelen sentään räimivää rokkia ja pörisevää elektroa ja eteeris-asenteikkaita naislaulajattaria ja taiteelliskarismaattisia laulaja-lauluntekijöitä ja huokailevia poikabändejä! Huh, ei käy! Taidan sittenkin pyytää mieluummin vaikka David Grayn uutukaisen ja jatkaa Juha Tapion kuuntelemista vain satunnaisesti radiosta.

Kaksi. Mulla on kirjastosta lainassa tällä hetkellä kaksi kirjaa, jotka olen uusinut jo kolmesti. Että ihminen (ja vieläpä kääntäjä) ei kahta kirjaa (ja vieläpä varsin kiinnostavaa sellaista) saa luettua, mitä toi nyt tekee, yli kolmessa kuukaudessa? Surullista.

Kolme. Teen usein valokuvissa hölmöjä ilmeitä ihan siksi, että jos vain yritän hymyillä tavallisesti, näytän semisti urpolta. Joten jos joka tapauksessa näytän urpolta, näytän siltä mieluummin tahallani ja täysillä.

Neljä. Kaipaan kuoroaikoja ihan hulluna. Sitä, kun jotenkin vaan huomaa hätäpakkotilanteessa Saksassa oppivansa ulkoa Schönbergin mielettömän Friede auf Erdenin ja saa hullut kiksit, kun biisiä lauletaan kaksi kuoroa yhdistettynä ja sekoitettuna niin, että vieressä kaikki laulavat eri stemmoja. Sitä, kun kuulee takaansa bassojen kumisevan matalat, tutut ja turvalliset äänet. Sitä, kun vedetään Koiviston presidenttiparille yksityiskonsertissa Sisiliassa Kesäpäivä Kangasalla ja Manu pyyhkäisee laulun päätteeksi silmäkulmaansa: "Taisi joku roska mennä..." Ja jopa niitä sunnuntaiaamujen jumalanpalveluksia, kun nuokuttiin milloin minkäkin kirkon urkuparvella sommitellen laahaaviin virsiin uusia sanoja (hauskinta oli tietysti vaihtaa kaikkien armo-sanojen tilalle rakkaan kuoronjohtajamme Jarmon nimi). Olisi ihanaa päästä taas laulamaan, mutta eihän mulla yksinkertaisesti ole aikaa enää millekään uudelle harrastukselle. Onneksi on tuo musikaali, siellä saa revitellä!

Viisi. Joskus mietin, että olis kiva pitää muotiblogia. Tai tyyliblogia, no semmosta jotain kuitenkin. Mutta taannoinen hameviikko jo osoitti, ettei ehkä olis mun heiniä: vaikka tämäkin tunnustus tuli luovuudesta, en olisi tarpeeksi luova tyylibloggaajaksi, en pukeutumis- enkä kuvauspaikka- enkä vaatteistakirjoitusmielessä (kun vertaa esimerkiksi palkinnon antajan itsensä hykerryttäviä lopputuloksia loihtivaan mielikuvitukseen!). Kuvaa siinä sitte eteisen peilin edessä hölmöllä irvistyksellä mustaa perunasäkkiä päivä toisensa perään - ei kiinnostaisi itseänikään. :D

Kuusi. Mun tekisi kauheasti mieli ottaa töissä valokuva a) kakkiraidoitetusta vessanpöntöstä ja b) riisillä, lihakastikkeella, vedellä, kahvilla ja keksinmuruilla kuorrutetusta tiskipöydästä, lähettää ne sähköpostilla koko toimistolle ja kirjoittaa viestiin että ei voi olla niin vaikee siivota jälkiään saatana. Mutta sitten muistan, miten paljon heppu joutuu kotona kulkemaan mäkättäen mun perässä ja siivoamaan mun sotkuja, ja tajuan, että mulla ei ole oikeutta valittaa muille jos itse en ole yhtään parempi.

Seitsemän. Haluan lapsen tai kaksi. En vielä, mutta joskus. Itse olen ajatusprosessissani siinä vaiheessa, että haluamisen jo tiedostan, mutta en olisi vielä mitenkään valmis siihen elämän mullistukseen, olen aivan liian itsekäs ja ajattelematon äidiksi (pelkkä sanakin kauhistuttaa) - ja toisaalta taas pelkään, että biologinen kello alkaa muuttua aikapommiksi näin kolmeakymppiä lähestyessä. Heppu taas ei ole vielä edes siinä haluamisvaiheessa. Joten ajatus pysyy syrjässä, toistaiseksi, kunnes ehkä joskus koittaa se joskus.

Semmonen seitsikko tällä kertaa! Määpäs olenkin nyt niin kurjan epäluova, etten jaa palkintoa eteenpäin kenellekään tietyille... joten jos juuri sinä koet olosi tänään erityisen luovaksi, ole hyvä ja pihistä tunnustus omaan blogiisi - kunhan teet sen luovin sanankääntein. ;)

Uh-oh

Pomo sen sanoi, kun tänään kirjoitteli pääkonttorin IT-tyypeille pyytääkseen mulle sähköpostilaatikkoon lisää tilaa. Hoidan nimittäin nyt vuoden loppuun asti täysipäiväisesti yhden maailman suurimpiin kuuluvan ohjelmistovalmistajan jättimäisen käännösproggiksen projektinhallintaa, mikä on tarkoittanut tässä viimeisen reilun kuukauden aikana räjähdysmäistä kasvua sähköpostiliikenteessä - ja kun inboksin koko on edelleen vaatimattomissa tavallisen kääntäjän tarpeisiin sovitetuissa mitoissa, postilaatikko täyttyy nopeammin kuin ehdin sitä tyhjentää.

I would need more (maximum) e-mail space to Duussi, please. She is now doing only XXXXXX Project Admin work, and she is trouble now.

:D

And I feel like I just got home

Kertakaikkinen onnen hetki eilisillalta: kädessä lonkerotuoppi, vieressä heppu, ympärillä tiivis lauma lähinnä mustiin pukeutuneita ihmisiä (ei siksi että musta olis muotia vaan siksi että musta on rock), lavalla valot ensin himmenevät ja alkavat sitten seilata sinisinä, kädet nousevat ilmaan ja hymy kasvoille viimeistään kun kaiuttimista kajahtaa tuttu alkunauha. Tum-tummm, haaskalinnut saalistaa!

Pardon my French, mutta olipa ihan perkeleen hyvä keikka taas eilen. Hykerryttävän uhkaavan matalat uuden levyn poikakuorostemmat! Vuosi vuodelta yhä typerämmiksi muuttuvat välispiikit! (Paitsi Erään kauniin päivän herkänpuoleinen spiikkaus, jonka jälkeen teki mieli hypätä lavalle antamaan Kallelle pusu!) Hassutukkainen Ari, jonka kitarasoolot kuulostivat kuin taivaan rokkienkeleiden tiluttelemilta! Erkan huikea tasapainoilu kapealla kaiteella oluttuoppien seassa! Yönseutu ja nahkavyöt!


Jaksan uskoa, että Kalle ja kumppanit tykkäävät Turusta ja turkulaisista ihan oikeasti niin paljon kuin aina väittävät (eilen alkoivat jo sumplia muka jotain tonttikauppoja täältä suunnalta) - ja kyllähän yleisöstä heruu lempeä vähintään samalla mitalla sinne lavan suuntaan. Tuo aluksi kuvaamani hetki ja tunnelma juuri ennen keikan alkua on oikeesti aivan mahtavuutta, semmonen totaalinen elämän onnen tiivistymä. Ja mikä parasta, sama hurmio jatkuu siitä aina vielä puolisentoista tuntia eteenkinpäin! Viikate-keikkoja on mahtunut jo aika liuta tähän lähes kuuteen hepun kanssa vietettyyn vuoteen - tuohon fiilikseen en ihan helposti kyllästy, antaa tulla lisää vaan! :)

Just to get close to, just close enough to tell you that...

Tuossa äsken aamun Nyt-liitettä jugurtti suussa selatessa sain sellaisen tuplariemastuksen, että taitaa olla pakko poiketa levykaupassa heti tänään. Riemastus yksi: ihana Weeping Willows -mies Magnus Carlson on taas julkaissut soolomatskua! (Joo nolo, musakentän kuulumisista kärryillä pysyminen tarkoittaa meikälle nykyään lähinnä näitä satunnaisia perjantaiaamujen valaistumisia ja ihmisten Facebook-statuksissa tai blogimerkinnöissä hehkuttamista bändeistä/biiseistä inspiroitumista.) The Moon Ray -jazzkvintetin kanssa tehty levy on mitä ilmeisimmin, no, jotain jazzaavaa, mutta ainakin takuulla korvia hellivää. Otto Talviolta viisi tähteä = ei levy ainakaan täysi pettymys voi olla.

Ja riemastus kaksi, se varsinainen riemastus: tuolla levyllä on versio yhdestä maailman kauneimmista rakkauslauluista. Pakahd! :)

Paul Weller: You Do Something to Me

Jag går dit benen bär mig, det ska inte vara svårare än så

Tähän väliin pieni tunnelmapala: musiikkia, joka on kulkenut mukana yli kymmenen vuotta, soinut niin lukioaikoina kuin näköjään aika tarkalleen kaksi vuotta sitten gradutuskailuelämänvaiheessakin. Aika kuluu, parhaat biisit ei. :)

Lisa Ekdahl: Bortom det blå

Elämälle kiitos, tänään on vapaailta. Ohjelmassa Ikea-reissu, Top Chef (aka Top Padma <3) ja ehkä kaakaon juontia. Hyvä.

Suren kerran, ehkä toisen, kasvan ikävästä, kun pakkasukko ei pidä musta, ei vierellesi päästä

Tämmöistä täällä tänä aamuna. Hrr.

Muutenkin on tunnelmat tällä hetkellä vähän pakkasen puolella; mun oli tarkoitus vihdoin nyt viikonloppuna vastata Hanstun heittämään iloiseen syyslistaushaasteeseen, mutta just nyt tämä edessä oleva syksy lähinnä vain ahdistaa. Joten blogin puolella luvassa lähipäivinä todennäköisesti joko lisää hiljaisuutta tai ei ainakaan kaikkein aurinkoisimpia syysajatuksia. Kaiken kukkuraksi aloin eilen töissä keksilakkoon (en ottanut tänään ees perjantaipullaa!), vähemmästäkin hermot kiristyy.

Nyt lisää kamomillateetä.