A day in the life

Mulla oli eilen heti herättyäni sellainen kutina, että edessä olisi hyvä perjantai. Niinpä päätin taltioida päivän kulkua hiukan kameralla. Eikä kutina muuten ollut yhtään väärässä - perjantai oli hyvääkin parempi!

Meillä soi kelloradio arkiaamuisin 7:00, mutta harvoin jaksan hypätä sängystä vielä heti seiskan uutisten jälkeen. Tai no, hypätä on tässä kohtaa erittäin väärä sana - sängystä nouseminen on näiden kipujen kanssa täysin oma ohjelmanumeronsa, joka sisältää minuuttikaupalla kiroilua, kiemurtelua ja konttaamista. Tolpille päästyäni nappaan kylmäpussin pakkasesta, kiedon sen huivin avulla vasemman kankun päälle ja avaan tietokoneen. Niin eilenkin.

Kun avattiin verhot, huomattiin että pihalla seisoo traktori. "Mikä toi on?", kysyi heppu. "Unelmieni prinssi, joka on tullut hakemaan mut vihreällä traktorillaan", vastasin minä. "Ai, siksi siinä on kauha, että se jaksaa nostaa sut." Minä katsoin murhaavasti ja heppu halasi.

Aamu ei ala ilman pillerikolmikkoa magnesium - d-vitamiini - karoteeni. Eikä ilman partaäijä-myslipläjäystä. Sokeria koneeseen ja töiden kimppuun!

Parin tunnin kääntämisen jälkeen oli aika hypätä fillarin selkään ja polkaista joenrantaa pitkin kiropraktikolle. Olikin jo viikon kolmas hoitokerta - ja tehokuuri on tuntunut auttavan, kiropraktikko nimittäin totesi että mun alaselän mutkat alkavat vähitellen oieta. Lievän skolioosin takia musta ei saa suoraa ikinä, mutta pienikin edistys tuntuu hyvältä! Ja kyllä se vaan kummasti on askel kevyempi aina tuolta lähtiessä kuin sinne mennessä.

Kotona odotti iloinen yllätys TYKSin kirjekuoressa: pääsen magneettikuvaukseen jo ens viikolla! Juhlaa! Pelkäsin tosissani, että joutuisin odottamaan kutsua kuvaan monta kuukautta. Mahtava homma. Nyt saadaan ainakin selville, onko vika välilevyissä vai missä. Diagnoosin jälkeen on taas mun mainion hermoratahieroja-jäsenkorjaajankin helpompi tehdä työtään. :)

Kiropraktikkoreissun jälkeen oli duuniloppukirin aika. Pitkän viikon viimeiset työt piti saada purkkiin ennen kahta, jotta ehtisin ystävän kanssa kulttuuritreffeille Manillaan katsomaan Aurinkobaletin avoimia harjoituksia. Olipahan hieno kokemus päästä parin tunnin ajaksi katsomaan ammattilaisten luovaa työskentelyä, kun AB:n tanssijoista ja Taideakatemian tanssinopettajista koostuva ryhmä treenasi syyskuun alussa esitettävää Turun palo -teosta. Mukana on myös pari tuttua tanssijaa, joiden liikkeen seuraaminen oli tietysti erityisen kiinnostavaa. Kohtausten läpimenojen ohessa koreografiguru Marjo Kuusela kertoili ajatuksiaan siitä, miten tanssia kuuluisi ymmärtää - vai kuuluuko ylipäätään. Harvinaisen mielenkiintoinen iltapäivä!


Tanssielämyksen jälkeen käytiin Rantakertussa välipalalla ja vaihtamassa kuulumiset. Ystävällä on laskettu aika kahden viikon päästä, edessä toistaiseksi käsittämätön elämänmuutos... on se hurjaa. Ja ihanaa. :) Meillähän ei täällä Turussa oikeastaan ole lapsellisia ystäviä, joten on ihan mahtavaa päästä seurailemaan tuollaisen pienen toukan elämää ja kasvamista nyt ensimmäistä kertaa tiheämpään kuin sellaiseen kerran vuodessa -näkemistahtiin. Aion kyllä kiskoa tuoreen mamman muksuineen päiväkävelyille ja -kahveille mahdollisimman usein!

Maha täys valkosipulileipää olikin sitten hyvä suunnata suorittamaan päivän urheiluannosta. Förimatkan aikana ehtii juuri sopivasti hekotella uusimmille Fingerpori-ruuduille; lautan kylkeen ilmestyy nyt kesällä aina kerran viikossa uusi strippi. Kyllä on joen ylityskin nykyään hilpeetä, kun jengiä vaan naurattaa. :D

Liian kiireisen työviikon tunnistaa siitä, ettei ehdi kertaakaan uimaan. Johan se on perjantai-iltana korkea aika ottaa vahinko takaisin - siispä Samppalinnaan. Siitä on kyllä tullut tämän kesän aikana lähes toinen koti, jotenkin sellainen oma turvapaikka jossa on aina hyvä olla. Jokainen saa Samppiksesta irti sen minkä haluaa; teinipojat tulee sinne hyppimään kympistä, parikymppiset mimmit vähän näyttäytymään, koko kesän lauteilla istuvat paapat ruskettumaan ja turisemaan. Ja meikäläinen nauttimaan pitkistä vedoista ja omasta ajasta veden alla - ihanan rauhallista etenkin noin iltasella. Kilsan verran taitoin matkaa, ja uskalsinpa eilen kokeilla ekaa kertaa kolmen vedon rintauintiakin: kaksi vetoa pinnan alla henkeä pidättäen, kolmannella puhallus, välissä pinnalle vetämään happea ja taas sukelluksiin. Eikä ees ollu vaikeeta! Jes!

Samppiksesta tulikin sitten jo kiire kotiin, kun ystävät ilmoittivat että ovat kohta tulossa meille Alkon kautta. Ehdin kuitenkin ottaa pienen välipysähdyksen entisen työpaikkani Hugon terassilla, jossa äiti istuskeli perjantaituopposen äärellä.

Ja sit kotiin ja viinipullot auki! Ihanaa, miten tässä kesällä on ollut monta sellaista iltaa, että on samana päivänä vaan soiteltu että oisko illalla jotain. Ja sitten on. Millä porukalla milloinkin, kaikki ei tietenkään aina pääse. Mut että ei tartte aina sopia monta viikkoa etukäteen kaikkia tanssikuvioiden ulkopuolella tapahtuvia treffejä ja illanistujaisia.

Askartelin meille viininlipityksen ja lörpöttelyn oheen pellillisen makeita herkkuja - käytän haukkana hyväkseni kaikki tilaisuudet, joissa on vainuttavissa pienikin tekosyy leipoa suklaamuffinsseja. ;) Ja kyllähän ne taas upposivat! Todiste: "mä en kyllä oikeen välitä makeesta" -pojatkin ottivat ihan oma-aloitteisesti vielä toiset!

Kun vieraat lähtivät puolitaöin, isäntäväki siirtyi peittojensa alle lukemaan. Omalla yöpöydälläni on parin kuukauden päästä leffanakin nähtävä David Nichollsin One Day, joka on niin hyvä että olen joutunut ihan tietoisesti panttaamaan sen lukemista siitä kun aloitin muutama viikko sitten - kun en haluaisi että se loppuu ikinä! Emman ja Dexterin tarinaa on jäljellä 64 sivun verran, enkä tiedä mitä teen kun olen lukenut nuo sivut. Huokaisen ja itken hetken? :)

Youth don't leave me, hair stay on me

Ystävä totesi tänään lounaalla, että mun tukka on vaalentunut. Että alan taas näyttää ihan itseltäni! :) (Kuulemma mulla oli myös hipsterikökkö (sellainen pään päälle sutaistu nutturatörö, niinkuin aina) ja näytin äitiltä. Mutta se ei nyt varsinaisesti liity tähän.) Hiukset ovat tosiaan päässeet tässä kesän aikana vaalenemaan, kun olen ollut uimisen myötä tavallista enemmän ulkona - samalla olen myös päivettyneempi kuin moneen kesään, vaikken vieläkään varsinaisesti ruskettunut. Ja ehkä toi hiusten vaaleuskin on oikeasti enemmänkin klooriveden aiheuttamaa vihertämistä... :D

Nautin lounasjälkkärikaakaon kotona inspiraatiokansiotani selaillen. Siis sitä sellaista, johon olen tallentanut netistä sekalaisia kuvia: kauniita kaupunkimaisemia, bloggaajien (jostain syystä lähinnä ulkomaalaisten) kivoja vaateideoita, herätteleviä mietelauseita, kuvia joiden katselemisesta tulee hyvä mieli. Huomioni kiinnittyi tuon tukkakeskustelun jälkimainingeissa asukuvien naisten hiuksiin. Tajusin, että vaikka en ollutkaan kuvia tallennellessani noteerannut hiusosastoa sen erityisemmin, ihmeen monessa kuvassa tukka oli väristä riippumatta jotakuinkin samanmallinen: pitkähkö, luonnollisen lainehtiva ja skarpilla keskijakauksella. Näin se alitajunta yllättää aina välillä.

Oon tässä viime päivinä muutenkin miettinyt, mihin suuntaan sitä itse lähtisi seuraavalla kampaajakäynnillä. Vieläkö jatkan otsislinjaa, värjäänkö taas tummemmaksi, pitäiskö pätkäistä latvoja reilusti lyhyemmiksi? Kuvien innoittamana (ei se turhaan ole inspiraatiokansio) kokeilin äsken ihan huvikseni, miltä oma peilikuva näyttäisi pitkästä aikaa tuolla keskijakauslookilla.

Ja kyllä tässä nyt kuulkaa tais käydä niin, että sinne kampaajalle ei olekaan vähään aikaan kiire: meikäläisen otsiskausi saa jäädä tällä kierroksella melko tarkalleen vuoden mittaiseksi. Voihan sen leikata koska tahansa taas takaisin, mutta nyt alkaa kasvatus. :)

Quick reminder

[kuva]

Niin ettäs.

Ja taustalle vähän musiikkia. Tänään(kin) on kaameesti töitä, mutta onneks ei tekstitettävää vaan tavallista käännettävää = pystyn kuuntelemaan ulkona ropisevaa sadetta ja Take Thatia Mumfordeja samalla.

Mumford & Sons: I Gave You All

Sano mua kapteeniks

Jos tästä Take That -faniuteen väistämättä liittyvästä lihas hymy komeus henkilöpalvonnasta puhutaan niin mähän oon pesunkestävä Jasonette (okei shoot me now, vihaan tota sanaa), mutta ekaa kertaa kun näin tän kuvan, meinasin tukehtua omaan hengitykseeni. Hello handsome.

[kuva: ITV]

Captain Barlow'han se siinä poseeraa kulmakarvat kohtalokkaasti mutrussa (ja rintakarvat esillä). Ens viikolla alkaa pyöriä brittien X-Factorin kahdeksas kausi, jolla Gary on yksi tuomareista. Onnea vaan sille ryhmälle, joka pääsee Garyn valmennukseen - ja sitä myöten myös viikoksi treenaamaan Robbien luo Losiin!

Vaikka sarja alkaa vasta ensi viikolla, julkisuuteen on jo tippunut tietoja Garyn tiukoista koelaulukommenteista, joista itseäni ehkä eniten nauratti Beyoncéa laulaneelle kokelasparalle tokaistu I wish you went to the left, to the left... and kept going on to the left until you were off the stage. :D

ITV:n oma videosoitin ei suostu näkymään täällä ulkomailla, joten nyt pitää vaan keksiä mistä pääsen kattomaan jaksot, jos ei ihan reaaliajassa niin mahdollisimman hätäseen kuitenkin! Oletettavasti tuolla brittilässä taso tulee olemaan jonkin verran kovempi kuin meillä täällä Suomessa, joten en sentään pelkästään kapteeni Barlow'n takia aio sarjaa seurailla... ai enpä. ;)

If you try a little bit harder just a little bit harder then you'll get it for sure

Arvoitus: mikä on tämä?

Vastaus: onnellinen Duussi, joka on vielä vähän hiki päässä siitä kun otti äsken Funkylla muutaman tanssiaskeleen.

TAJUSITTEKSTE! Tanssiaskeleen!

En melkein voi uskoa tätä itsekään, mutta totta se nyt vain on. Alettiin tänään harjoitella uutta matskua yhtä tulevaa isoa keikkaa varten. Menin treeneihin sillä mielellä, että kävelen mukana sen minkä pystyn, jos vaikka ehkämahdollisesti oisin sitten lokakuussa jo keikkakunnossa niin voisin mennä mukaan lavalle. Pelkän kävelemisen sijaan pääsin sittenkin ihan tanssin makuun, kun tehtiin sellaista pystytasossa pysyvää show-ketkuttelua; huomisen lyrical-lattiamöngertelyn jätän ihan suosiolla väliin.

Ärsytti tietysti ihan hulluna, kun en pystynyt särkyilyn ja vihlonnan takia tekemään täysillä... mutta vastapainoksi oli ihan huippua huomata, että pitkän tauon aikana nopea nappaamiskyky ja tanssiaivojen toiminta ylipäätään on silti pysynyt ennallaan. Sitä paitsi himmailemisesta oli itse asiassa tällä kertaa vain hyötyä, koska sarja vaatii sellasta tarkkaa ja liioittelematonta liikettä.

Siinäs näit, vasen jalka. Sää et mua määrää. Joku päivä mää vielä tanssin, ja täysillä tanssinkin.

Mutta tänään en enää tanssi, vaan lähden palauttavalle lilluttelulle Alkumereen Jonna Tervomaan kanssa!

And you could happen to me 'cause I've been close to where you are

Kööpenhamina, perjantai 15.7. Takana lyhyet yöunet railakkaan baarihurjastelun jälkeen, edessä se ilta. Perhoset spurttailivat vatsanpohjassa pitkin päivää, ja välillä piti yrittää hiukan hillitä etten olis kiljunut itsekseni innostuksesta. Kun muut tytöt korkkasivat iltapäivällä hotellilla siiderit, mä en pystynyt, koska jännitti niin kamalasti. Mielessä pyöri kysymyksiä, esimerkiksi tällaisia:

Miten mä löydän sinne Parken-stadionille yksin?

Tietysti seuraamalla muuta keikkaväkeä. Bussikuski päästi jostain syystä autoon ilmaiseksi, ja kun jalkakäytävät alkoivat näyttää kansoitetuilta, hyppäsin muiden fanien perässä kyydistä pois. Sitten vain letkan jatkoksi ja tossua toisen eteen. Perillä hotkaisin pølse-kojusta hodarin ja lähdin tenttaamaan ovimiehiä. Mihin aikaan ekat fanit tuli tänään aamulla? Onko jonottajille jonkinlainen numerosysteemi? Kukaan ei oikein osannut vastata, joten marssin sisään ostamaan muovituopillisen valkoviiniä ja diggailemaan lämppärinä soittanutta Pet Shop Boysia. Kun astuin ovesta katsomoon ja näin PSB:n tahtiin tanssivan yleisön ja kuvista ja videoista jo niin tutun lavarakennelman silmieni edessä ensimmäisen kerran, hymyilin kuin idiootti. :)

Missä kohtaa mun penkki on? Onko mulla kivat vieruskaverit?

Jos lempibändin keikka pitää katsoa istumakatsomosta, mulle sattui kyllä mahdollisimman hyvä paikka: oikea sivu, alin penkkirivi. Suora näköyhteys molemmille lavoille. Edes edessä heilunut kameramies ei häirinnyt yhtään.

Vasemmalla vieressä istui kaksi mukavaa tanskalaistyttöä, joiden kanssa vaihdoinkin muutaman "iik mahtavaa" -sanasen keikan aikana. Oikealle taas istahti tyttökaksikko, joka ei siitä sitten juuri noussutkaan - muuta kuin käydäkseen kesken show'n hakemassa lisää bisseä. Itsehän hyppäsin seisomaan välittömästi, kun herrat astuivat lavalle, ja hoilasin, huusin ja kiljuin mukana koko keikan. Ei siis ihan otollisin ympäristö täydelle hurmioitumiselle, piti hetken oikein keskittyä etten antaisi tylsänpuoleisten vieruskaverien latistaa omaa fiilistäni.

Onko katsomo täynnä?

Ainakin juuri ennen keikan alkua screenillä näytetyn tiedon mukaan oli! Pirusti väkeä - mutta hullua ajatella, että vain puolet esim. Wembleylle mahtuneesta porukasta. Silti, esimerkiksi siinä kohtaa, kun Mark laulatti yleisöllä Tanskan kansallislaulun, meteli oli aikamoinen.

Toimiiko mahtava robottimies Om?

Toimihan se - suurimmaksi osaksi. Vain yksi juttu jäi välistä: Love Lovessa herrojen oli tarkoitus kiivetä laulamaan keskilavaa kohti liukuvan robotin kämmenille ja vartalon päälle, mutta biisi jouduttiin vetämään pelkällä tavallisella liikkuvalla alustalla. No biggie, kaikki yleisössä tuskin edes tajusivat, että tuo kohta meni pieleen. Eikä sinänsä haitannu, koska siinä tasaisella alustalla Jason pystyi jorailemaan enemmän... ;)

Sataako vettä?

Keikan aikana ripotteli pisaroita muutamaan otteeseen, mutta kunnolla sade alkoi vasta show'n päätyttyä. Kotiinpaluu sateessa ei mennyt ihan putkeen: mun sadeviitta repeytyi heti kättelyssä, ja liikenne oli niin tukossa ettei busseihin, takseihin ja juniin ollut toivoakaan päästä. Onneksi löysin taksitolpalta mukavan norjalaistyttöviisikon, jonka kanssa taivalsin yhdessä puolentoista tunnin matkan keskustaan. Aika hoosee reissu kipeällä jalalla, mutta onnellinen olo peittosi siinä kohtaa kaikki säryt.

Ja sitten... miltä se oikein tuntuu nähdä Take That elävänä omien silmien edessä?

No huh. Hämmentävältä. Epätodelliselta. Ihanimmalta. Täydelliseltä. Siltä, etten olis halunnut olla juuri sillä hetkellä missään muualla tässä maailmassa. Siltä, että haluan lisää!

Keikkahan ei tarjonnut mulle sinänsä mitään yllätyksiä, koska olin katsonut käytännössä koko show'n fanien kuvaamista videoista jo tsiljoonaan kertaan YouTubesta. Mut kyllä se vaan oli mieletön tunne, kun lähtölaskentakello saavutti nollan ja Gary, Mark, Howard ja Jason astuivat lavalle. Saatoin huutaa kohtuu lujaa.

Tällä reunion-kiertueellahan oli vähän se idea, että jokaiselle jotain: show'n oli tarkoitus viihdyttää niin TT4-, TT5- kuin Robbie-fanejakin. Niinpä aluksi TT4 vetäisi viisi biisiä vuosilta 2006-2009, siis niiltä kahdelta comebackin jälkeiseltä levyltä joilla Robbie ei ollut mukana. Toi matsku on semmosta, sanotaanko nyt suoraan että aika easylisteningiä, Suomessakin oon joskus radiosta kuullut ainakin Patiencen ja Greatest Dayn. (En muuten tajua miksei Take That oo täällä suositumpi. Kukaan ei ees tiedä että ne on ylipäätään vielä olemassa, kun niitä ei soiteta missään. En vaan tajua.)

Ja sitten. Sitten oli räjähdys lähellä. Shinen jälkeen bändi koottiin viisimiehiseksi videolla, jolla pupuasuun pukeutunut Robbie lauloi Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Bandin ekan säkeistön ja jolle muut neljä tupsahtivat jorailemaan lavalta poistuttuaan. Kun Beatles-pätkä päättyi, Let Me Entertain Youn alkusoitto tärähti käyntiin ja videoruutuun ilmestyi Robbien naama... jeesus mikä huuto. Siinä kohtaa myös yleisön miehet, jotka olivat istuneet alkukeikan tiiviisti penkeissään, pomppasivat vähän vauhdilla pystyyn esittelemään erinäisiä rokkenrol-käsimerkkejä. Robbie lennähti lavalle korkealta videoseinän läpi ja näytti miten tommonen 40 000 hengen stadion pannaan kerralla sekaisin. Apeshit, bonkers, completely. Bileeeeeet!!!

Robbie sai niin ikään vetää viisi omaa biisiään. Rock DJ tanssitti niin että meikäläisellä ei tossut meinanneet pysyä ollenkaan maassa, ja Feelin ja Angelsin yhteislauluhetket oli aivan mielettömät. (Samperi kun kuulostaa kirjotettuna niin laimeelta. No, aivan mielettömät.) Välissä Robbie ehti tervehtiä mun takana istunutta jotain ilmeisen kuuluisaa futisvalmentajaa ja laulaa pienen "improvisoidun" vitsipätkän, jossa sanottiin ainakin että Which one's fat, which one's gay - between me and you, my money's on Jay... ;) Ja ottaa yleisönsä noin muutenkin. Jos joku starba tässä maailmassa on eläin lavalla niin (kuten herra itse itsensä esitteli) Robbie F*cking Williams! Se energia ja taito saada piippuhyllykin hyppimään mukana on jotain ihan käsittämätöntä.

Robbien päräyttävän soolo-osuuden jälkeen alettiinkin sitten valmistautua keikan kohokohtaan eli viisikon yhteiseen settiin. Tässä vaiheessa ilta alkoi sopivasti hämärtyä ja valoshow päästä oikeuksiinsa. Pienen hengähdystauon aikana akrobaatit huitoivat seinällä huikeita kuvioita ja volttisysteemejä (jotka kuvissa tietysti näyttävät vain hassulta mönkimiseltä), ja vihdoin vaikuttavan välinumeron jälkeen kajahtivat The Floodin alkutahdit. On muuten pojat saanu kävästä pari kertaa punttiksella ja lenkillä, että pystyvät silviisii juoksemaan ja laulamaan samaan aikaan. Mua hengästytti jo katsomossa!

Settilista painottui tietysti uusimman levyn matskuun, mutta välissä kuultiin myös vanhoja helmiä niiltä varsinaisilta poikabändivuosilta. Oli kyl siis hei niin noloo, kun herrat vähän laulattivat yleisöä eikä jengi osannut sanoja johonkin Do What You Likeen... "Ahaa, nää ei osaa tätä. Mitäs me sit laulettais?" Babe ja Back For Good meni sentään jo paremmin, mut kyllä mää silti vähän häpesin tanskalaisten puolesta. :D

Huomaan nyt harmikseni, että näistä kuvista ei oikein välity, miten upea show Progress Live oli. Taitava tanssiryhmä, isot ja mahtavat lavasteet, puvut, valot, kaikki... Koko parituntiseen ei mahtunut yhtään tylsää tai tyhjää hetkeä. Jännää oli se, miten noin valtava tuotanto oltiin saatu silti tuntumaan jotenkin niin rennolta ja intiimiltä. Paljon taitaa vaikuttaa se, millaisia tyyppejä lavalla olijat ovat. ;)


Nämä mun omat kuvat on siis lähinnä keikan ekasta puoliskosta, koska jossain vaiheessa keskittymiskyky kamerahommiin loppui illan pimenemisen ja itkemisen takia. :D Viimeisten videoiden jälkeen ei sitten olekaan mitään kuvamatskua, koska paruin viimeisen puolituntisen yhtä soittoa kädet ilmassa laulaen ja huutaen, katsellen vuorotellen lavalle ja taivaalle ja miettien, miten paljon rakkautta yks pieni ihmissydän voi kestää.

Tuosta perjantaista on tänään tasan kolme viikkoa, ja vieläkin tuli kyyneleet silmiin monta kertaa tätä kirjoittaessa. :) En edelleenkään kestä ajatella, millainen ilta lauantaista olisi voinut tulla. Me oltais tyttöjen kanssa oltu eturivissä; tähtäimessä oli pikkulavan oikea laita, mutta joka tapauksessa eturivin paikat oli varmat. Oltais nähty kaikki fiilikset niin läheltä. Ja keikan lopuksi, kun TT kulki Eight Lettersiä laulaen läpi koko eturivin kiittämässä yleisöä, olisin kaikella todennäköisyydellä saanut kätellä Jasonia. En olis pessyt ikinä sitä kättä enkä sitä hymyä. :)

Toisin kävi, ei tullut keikkaa vaan tuli Lobstergate eli Robbien ruokamyrkytys. Mutta mulla on silti onni, jota ei voi pestä pois. Kiitos Take That kun ootte.

Loppukevennys: kattokaa nyt perhana miten nelikymppiset ukot näyttää vähän lockingin ja breikdäänssin mallia! Simmotti! :D