A day in the life

Mulla oli eilen heti herättyäni sellainen kutina, että edessä olisi hyvä perjantai. Niinpä päätin taltioida päivän kulkua hiukan kameralla. Eikä kutina muuten ollut yhtään väärässä - perjantai oli hyvääkin parempi!

Meillä soi kelloradio arkiaamuisin 7:00, mutta harvoin jaksan hypätä sängystä vielä heti seiskan uutisten jälkeen. Tai no, hypätä on tässä kohtaa erittäin väärä sana - sängystä nouseminen on näiden kipujen kanssa täysin oma ohjelmanumeronsa, joka sisältää minuuttikaupalla kiroilua, kiemurtelua ja konttaamista. Tolpille päästyäni nappaan kylmäpussin pakkasesta, kiedon sen huivin avulla vasemman kankun päälle ja avaan tietokoneen. Niin eilenkin.

Kun avattiin verhot, huomattiin että pihalla seisoo traktori. "Mikä toi on?", kysyi heppu. "Unelmieni prinssi, joka on tullut hakemaan mut vihreällä traktorillaan", vastasin minä. "Ai, siksi siinä on kauha, että se jaksaa nostaa sut." Minä katsoin murhaavasti ja heppu halasi.

Aamu ei ala ilman pillerikolmikkoa magnesium - d-vitamiini - karoteeni. Eikä ilman partaäijä-myslipläjäystä. Sokeria koneeseen ja töiden kimppuun!

Parin tunnin kääntämisen jälkeen oli aika hypätä fillarin selkään ja polkaista joenrantaa pitkin kiropraktikolle. Olikin jo viikon kolmas hoitokerta - ja tehokuuri on tuntunut auttavan, kiropraktikko nimittäin totesi että mun alaselän mutkat alkavat vähitellen oieta. Lievän skolioosin takia musta ei saa suoraa ikinä, mutta pienikin edistys tuntuu hyvältä! Ja kyllä se vaan kummasti on askel kevyempi aina tuolta lähtiessä kuin sinne mennessä.

Kotona odotti iloinen yllätys TYKSin kirjekuoressa: pääsen magneettikuvaukseen jo ens viikolla! Juhlaa! Pelkäsin tosissani, että joutuisin odottamaan kutsua kuvaan monta kuukautta. Mahtava homma. Nyt saadaan ainakin selville, onko vika välilevyissä vai missä. Diagnoosin jälkeen on taas mun mainion hermoratahieroja-jäsenkorjaajankin helpompi tehdä työtään. :)

Kiropraktikkoreissun jälkeen oli duuniloppukirin aika. Pitkän viikon viimeiset työt piti saada purkkiin ennen kahta, jotta ehtisin ystävän kanssa kulttuuritreffeille Manillaan katsomaan Aurinkobaletin avoimia harjoituksia. Olipahan hieno kokemus päästä parin tunnin ajaksi katsomaan ammattilaisten luovaa työskentelyä, kun AB:n tanssijoista ja Taideakatemian tanssinopettajista koostuva ryhmä treenasi syyskuun alussa esitettävää Turun palo -teosta. Mukana on myös pari tuttua tanssijaa, joiden liikkeen seuraaminen oli tietysti erityisen kiinnostavaa. Kohtausten läpimenojen ohessa koreografiguru Marjo Kuusela kertoili ajatuksiaan siitä, miten tanssia kuuluisi ymmärtää - vai kuuluuko ylipäätään. Harvinaisen mielenkiintoinen iltapäivä!


Tanssielämyksen jälkeen käytiin Rantakertussa välipalalla ja vaihtamassa kuulumiset. Ystävällä on laskettu aika kahden viikon päästä, edessä toistaiseksi käsittämätön elämänmuutos... on se hurjaa. Ja ihanaa. :) Meillähän ei täällä Turussa oikeastaan ole lapsellisia ystäviä, joten on ihan mahtavaa päästä seurailemaan tuollaisen pienen toukan elämää ja kasvamista nyt ensimmäistä kertaa tiheämpään kuin sellaiseen kerran vuodessa -näkemistahtiin. Aion kyllä kiskoa tuoreen mamman muksuineen päiväkävelyille ja -kahveille mahdollisimman usein!

Maha täys valkosipulileipää olikin sitten hyvä suunnata suorittamaan päivän urheiluannosta. Förimatkan aikana ehtii juuri sopivasti hekotella uusimmille Fingerpori-ruuduille; lautan kylkeen ilmestyy nyt kesällä aina kerran viikossa uusi strippi. Kyllä on joen ylityskin nykyään hilpeetä, kun jengiä vaan naurattaa. :D

Liian kiireisen työviikon tunnistaa siitä, ettei ehdi kertaakaan uimaan. Johan se on perjantai-iltana korkea aika ottaa vahinko takaisin - siispä Samppalinnaan. Siitä on kyllä tullut tämän kesän aikana lähes toinen koti, jotenkin sellainen oma turvapaikka jossa on aina hyvä olla. Jokainen saa Samppiksesta irti sen minkä haluaa; teinipojat tulee sinne hyppimään kympistä, parikymppiset mimmit vähän näyttäytymään, koko kesän lauteilla istuvat paapat ruskettumaan ja turisemaan. Ja meikäläinen nauttimaan pitkistä vedoista ja omasta ajasta veden alla - ihanan rauhallista etenkin noin iltasella. Kilsan verran taitoin matkaa, ja uskalsinpa eilen kokeilla ekaa kertaa kolmen vedon rintauintiakin: kaksi vetoa pinnan alla henkeä pidättäen, kolmannella puhallus, välissä pinnalle vetämään happea ja taas sukelluksiin. Eikä ees ollu vaikeeta! Jes!

Samppiksesta tulikin sitten jo kiire kotiin, kun ystävät ilmoittivat että ovat kohta tulossa meille Alkon kautta. Ehdin kuitenkin ottaa pienen välipysähdyksen entisen työpaikkani Hugon terassilla, jossa äiti istuskeli perjantaituopposen äärellä.

Ja sit kotiin ja viinipullot auki! Ihanaa, miten tässä kesällä on ollut monta sellaista iltaa, että on samana päivänä vaan soiteltu että oisko illalla jotain. Ja sitten on. Millä porukalla milloinkin, kaikki ei tietenkään aina pääse. Mut että ei tartte aina sopia monta viikkoa etukäteen kaikkia tanssikuvioiden ulkopuolella tapahtuvia treffejä ja illanistujaisia.

Askartelin meille viininlipityksen ja lörpöttelyn oheen pellillisen makeita herkkuja - käytän haukkana hyväkseni kaikki tilaisuudet, joissa on vainuttavissa pienikin tekosyy leipoa suklaamuffinsseja. ;) Ja kyllähän ne taas upposivat! Todiste: "mä en kyllä oikeen välitä makeesta" -pojatkin ottivat ihan oma-aloitteisesti vielä toiset!

Kun vieraat lähtivät puolitaöin, isäntäväki siirtyi peittojensa alle lukemaan. Omalla yöpöydälläni on parin kuukauden päästä leffanakin nähtävä David Nichollsin One Day, joka on niin hyvä että olen joutunut ihan tietoisesti panttaamaan sen lukemista siitä kun aloitin muutama viikko sitten - kun en haluaisi että se loppuu ikinä! Emman ja Dexterin tarinaa on jäljellä 64 sivun verran, enkä tiedä mitä teen kun olen lukenut nuo sivut. Huokaisen ja itken hetken? :)