26. elokuuta 2011

I don't dance 'cause the moves don't want my body, I'll learn to hate them too

Hei sinä siellä! Sinä, jota ei juuri nyt ihmeemmin satu tai kolota oikeastaan mihinkään kohtaan kropassa. Sinä, joka pohdit, että jaksaisko sitä tänään perjantain kunniaksi mennä lenkille/jumppaan/salille/treeneihin... ku ei oikee jaksais...

Pliis, ole kiltti ja jaksa. Mene liikkumaan ja nauti siitä, että pystyt.

Koska on myös meitä, jotka niin kovasti haluaisivat, mutta eivät pysty, koska meillä on välilevynpullistuma.

Magneettikuva sen viimein kertoi. Sinänsä helpottavaa saada toukokuusta asti kestäneelle piinalle selkeä nimi ja syyllinen. Nyt vain odotellaan, että TYKS kutsuu lääkärin vastaanotolle - jos eivät pidä mua kiireellisenä tapauksena, odotellessa voi vierähtää vielä parikin kuukautta. Lääkäri sitten arvioi, tarvitaanko leikkaus (toivottavasti ei) vai onko todennäköistä, että vaiva menee ohi itsekseen ajan kanssa.

Määrään ihan itse itselleni hoidoksi siihen asti mahdollisimman paljon iloa, lempeyttä, rakkautta, kauneutta, rauhaa, kärsivällisyyttä ja vieraaksi muuttuneen oman kropan hellimistä (venyttelyn, kylmähoidon, hieronnan ja syviä vatsalihaksia vahvistavien treenien lisäksi) ja mahdollisimman vähän murjotusta, itsesääliä, epätoivoa, ovien paiskomista, itkua ja hampaiden kiristelyä. Eli ihan niin kuin tähänkin asti. :)

Oon vaan miettinyt kovasti että miksi. Miksi liikunnasta elävää ihmistä rangaistaan tällä tavalla? Ehkä tää on nootti kaikista niistä kerroista, kun olen laiskotellut "kun emmä tänää jaksa" tai luovuttanut tanssitunnilla "kun emmä kuitenkaa osaa". Jos KUN paranen tästä, mun suusta tullaan aika harvoin enää kuulemaan noita kahta lausetta.

Maailma yrittää nyt selvästi opettaa mulle jotain, eikä liene muuta vaihtoehtoa kuin pysähtyä kuuntelemaan. Mutta sinä siellä - älä sinä pysähdy vaan mene tänään sinne lenkille ja juokse, juokse mun puolesta, jooko! :)

14 sanoo jotain:

Sandy kirjoitti...

Ehkä se opetus on armeliaisuus itseä kohtaan. Että osaa levätä silloin, kun kroppa sitä tarvitsee, vaikka mieli huutaa muuta.

En todellakaan usko, että koskaan ikimaailmassa saisit noottia laiskottelusta. Päinvastoin.

Toivottavasti vaiva paranee itsestään mahdollisimman pian.

aino kirjoitti...

Minä komppaan edellistä kirjoittajaa. Jos kerran on olemassa jotain sellaista kuin ylikunto, niin ehkä sun tapauksessa kyse on ollut enemmän siitä kuin liiasta laiskottelusta.

Toivottavasti välilevynpullistumasi on itsestään paranevaa laatua, että vaikka kivun kanssa on jo mennyt ikuisuus niin se ei kuitenkaan ois lopullista.

Laura kirjoitti...

Varmaan tiesitkin jo tän, enkä tiedä lohduttaako (itseäni lohduttaa kyllä), että välilevynpullistumat on erittäin tavallisia. Onhan sulla hyvä työasento ja -tuoli? Harvoin niitä leikataan, ainoastaan tosi vakavissa tapauksissa käsittääkseni. Mulla on useampia diskusprolapseja ja -muutoksia selässä (olen kolmekymppinen) ja venyttelemällä ja selkä- ja vatsalihaksilla oon saanut tilanteen jokseenkin hallintaan. Oli kyllä myös kausi, kun elin kolmiolääkkeillä, mutta ehkä sua rohkaisee kuulla, että vaikka nyt tuntuisi pahalta, niin se ei välttämättä ole pysyvä olotila.

hanska kirjoitti...

voi sua! mutta onneksi syyllinen löytyi niin voipi löytyä parannuskeinokin.

mä jätän hyvällä omallatunnolla väliin kaiken mitä suinkin pystyn - liikaakin ratsastushommia kertynyt ja kroppa muistuttelee että välillä vois vähän hidastaa. jos vaan voisi, aina ei oikein pysty.

Tiia kirjoitti...

Ei mikään kiva vaiva tosiaan, mutta varmaan silleen helpottaa että nyt on jonkinlainen tieto siitä että mikä se on. Munkin käsittääkseni nuo ovat kuitenkin aika yleisiä, joten uskon täysin siihen että se paranee vielä! Sen verran paljon mun mielestä noita on enkä usko että leikkaukseenkaan kovin helposti joutuu. Toivon parasta ja uskon kyllä että pääset vielä nauttimaan tanssista ja kaikesta liikunnasta ihan normaalisti!

Mä pelkään aina että koska vedän välillä treenejä pikkusen överisti, se kostetaan vielä. Tuntuu että aina elää vähän ylikunnon pelossa, kun kerran on sen jo kokenut. Toisaalta siitä voin syyttää vain itseäni... :D

T. kirjoitti...

Lohdutanpa minäkin, pullistumien kanssa elelemään tottunut, että vielä se helpottaakin. Jotenkin on tuntunut tutulta lukea tuo hoitokierre ja kipuilu... Sinnikästä korsettilihasten treenailua, hyvän fyssarin laatimia _varovaisia_ venytyksiä (jos kipu yhtään älähtää jälkikäteen niin kyseessä ei ollut varovainen venytys) ja jatkuvaa oman kehon kuuntelua - tarkoittanut omalla kohdalla kun oon valmiiksi superjäykkä että jooga on koukkupolvijoogaa, eikä tartte kenenkään ohjaajan tulla viereen hinkumaan että polvet suoraksi ;) Nykyään sitä juoksee taas ihan ilokseen, kunhan ei liikaa. Jaksamista!

Oili kirjoitti...

Näin jotakuinkin puolitoista vuotta sitten kroonisen paksusuolentulehduksen diagnoosin jälkeen voin omien mietteiden perusteella sanoa, että toi miksi-kysymys on erittäin kuluttava. Mä voisin helposti möhistä kaiket päivät pohtien, miksi juuri minä sain elinikäisen sairauden ja siitä johtuvat päivittäiset lääkkeet ja pohdinnat, mitä tänään sopisi syödä ja mitä ei ja missä vessa olikaan. Yritän kuitenkin kovasti välttää tota, koska tulehdus on jo itessään riittävän hanurista, siispä on ihan turhaa mustata mieltä vielä oma-aloitteisesti sen lisäksi. Ihan helppoohan se ei ole, ja kovasti mielessä käy noi sunkin mietteitä muistuttavat "jos tää jotenkin maagisesti katoaisi niin ihan varmasti arvostaisin joka hetkeä enkä enää koskaan valittaisi pienistä mahakivuista jne jne" -ajatukset. Pointti vaan on se, että niiden sijaan ois paljon kivempi jos ois vaan armollinen itselleen ja yrittäisi opetella hyväksymään asian. Ihmisiähän tässä vaan kaikki ollaan, eikä mitään ylisellaisia.

Kaikki tää on kyllä helpommin sanottu kuin tehty, mutta ehkä tässä vuosien varrella kuitenkin vielä onnistuu. Toivottavasti sielläkin, jotta voit keskittyä pelkästään iloon, lempeyteen ja kumppaneihinsa. Tsemppiä! :)

Nymmeli kirjoitti...

Voi miten kurjaa! Mutta nyt sentään tiedät, mistä kivut johtuvat. Lähiomaisellani on myös välilevyongelmia. Hänen selkänsä on leikattu pari kertaa eikä hän ole koskaan päässyt eroon kivuista. Mutta sinä olet vielä nuori ihminen, omaiseni oli leikkausten aikaan jo viisikymppinen käppänä. Hän nauttii edelleen liikunnasta, vähän erilaisesta tosin. Ei enää juoksulenkeistä, vaan pyöräilystä.

Itsellänikin oli taannoin eräs vamma, joka esti lempilajini eli juoksemisen. Koska en halunnut jäädä lepäämään laakereille, jouduin heittäytymään luovaksi ja keksimään itselleni muita lajeja. Eikä se loppujen lopuksi niin mahdotonta ollutkaan. Tsemppiä, kyllä sinäkin vielä pääset liikkumaan!

manni kirjoitti...

Mää kans täältä lähettelen rutistuksia. Ja pikkuisen ärähdän tuollaisille "nootti laiskottelusta" -pohdinnoille, jotka on ihan puppua. Välilevypullistuman voi saada sienimetsällä kykkiessä tai liian kovasta treenauksesta tai huonosta työasennosta (mistä joku tuolla muistuttelikin), mutta sitä ei voi saada siitä, että lepää kun väsyttää.

Siskoilta on molemmilta välilevynpullistumat leikattu ja molemmille leikkauksesta oli iso hyöty. Eli jos siihen menee, niin ei leikkausta kannata pelätä. Suurin osa tehdään nykyään tähystysleikkauksina, josta toipuminenkin on nopsaa.

Mutta tietyt lajit saattaa joutua vaihtamaan. Samanlainen himoliikkujahan meidän Katskakin oli ja on edelleen. Squash on pitänyt jättää (liian repivää, siitä se tulikin), mutta maratonille kai se treenaa edelleen (paitsi nyt kun akillesjänteensä katkesi...).

Mä uskon siihen, että keho joutuu joskus kertomaan ikävälläkin tavalla asioita, pysäyttämään väkisin, jos itseään ei muuten ymmärrä kuunnella. Mikä ei todellakaan silti tarkoita, että sairaus olisi oma vika.

Ja kroonikkona tiedän, kuinka vaikeaa voi olla sen miksi-kysymyksen kanssa. Mutta tiedän myös, että useimpien sairauksien kanssa voi elää erinomaisen hyvää elämää vaikkei kaikkia entisiä asioita enää pystyisikään tekemään. Miksi-kysymys on siksikin turha, että aika harva on loppujen lopuksi terve, kaikki sairaudet ei vain näy päälle ja vaikuta samoihin asioihin. Mutta surra saa ja pitää, siihen on jokaisella sairastuneella oikeus.

kati kirjoitti...

Onpa kurjaa. Mutta komppaan edellisiä toivottaen valoisaa mieltä ja paranemista!

Uimassa olet käynyt, mutta oletko kokeillut vesijuoksua? Tylsäähän se on tanssimiseen verrattuna, mutta selälle armeliasta liikuntaa toipumisvaiheessa. Silloin, kun itselläni vasta selviteltiin alaselkävaivojen syytä, minua ohjeistettiin vettä kirnuamaan, vaikka juoksu, kuntosali ja muut vastaavat olivat pannassa.

Duussi kirjoitti...

KIITOS tsempeistä ja kommenteista! <3

Anonyymi kirjoitti...

Pakko kommentoida aiheesta, kun tänne blogiisi kerran eksyin. Läheiseni välilevyn pullistuma leikattiin pari päivää sitten kiireellisenä, koska 4 mm:n pullistuma painoi hermoja niin pahasti, että keskivartalosta katosi tunto kokonaan ja vatsa lakkasi toimimasta. Tätä ennen hänelle oli jalan voimattomuusoireisiin suositeltu fysioterapiaa, ja liikkunut hän on koko ikänsä. En halua pelotella, mutta jos huomaat laajempia puutumisoireita, ei kannata jäädä kotiin odottelemaan, vaan lähteä heti päivystykseen. Jos hermot ovat liian kauan puristuksessa, ei tunto välttämättä enää palaudukaan normaaliksi. Leikkaus tehtiin nukutuksessa tähystysleikkauksena. Läheiselläni on nyt edessä yli kuukauden sairasloma, ja keskivartalon tunnon palaaminen saattaa kestää yhtä kauan, jos on yleensä palautuakseen.

Duussi kirjoitti...

Nyymi - kiitos kommentista! Juu, lääkäriltä olenkin saanut nuo samat ohjeet, että jos vähänkään tuntuu siltä että jalasta lähtee tunto tai voimat tai tulee pissi housuun, pitää lähteä kiireesti kohti päivystystä. Yksi lääkäriystäväni on ollut apuna testailemassa noita lihasvoimia, ja toistaiseksi on kaikki normaalisti.

Jaksamista ja toipumistsemppiä läheisellesi - olisi kiva kuulla jonkin ajan päästä, miten toipuminen on edistynyt! Kauanko hänellä ehti olla oireita ennen tuota leikkausta, menikö siis tunto ihan yhtäkkiä vaan...?

Anonyymi kirjoitti...

Jalan voimattomuutta oli pidemmän aikaa, ja tähän suositeltiin fysioterapiaa, joka auttoikin ko. vaivaan. Ensimmäisten magneettikuvien perusteella leikkausta ei tarvittu ja fysioterapeuttikin oli sitä mieltä, että leikkausta kannattaa välttää viimeiseen asti. Osittain varmasti siitäkin johtuen läheiseni sinnitteli kotona aivan liian kauan ja kävi mm. normaalisti töissä leikkauspäivään asti.

Puutuminen alkoi pikkuhiljaa keskivartalosta ja lopulta koko vatsan, takapuolen ja virtsarakon alue oli täysin tunnoton. Lääkäri ei puhelun perusteella reagoinut tähän tunnottomuuteen, vaan pyysi tulemaan viikonlopun jälkeen vastaanotolle, joten sitäkin kesti 4-5 päivää ennen kuin sama lääkäri lähetti hänet vastaanotolta suoraan päivystykseen. Kriittinen raja tunnottomuudessa taitaa olla 24 tunnin paikkeilla. Ja todella kannattaa reagoida myös siihen, että ei saa ollenkaan ulostettua tai virtsattua, mikä on harvinaisempaa kuin se, että kaikki tulee ns. huomaamatta läpi.

Toipumisesta sen verran, että heti leikkausta seuraavana aamuna hän oli omilla jaloillaan ja käveli osastolla. Kotiutuminen toisena päivänä leikkauksesta. Toivottavasti sinun vaivasi selviää helpomman kautta :)

Lähetä kommentti

Sano sää kans!