Jos vielä hetken laulan, mitä teet

Viikonloppu saaressa teki hyvää. Ruoho ja kallio paljaiden jalkojen alla, itse pyydetyt ja savustetut ahvenet, aamuiset naku-uinnit, mannapuuropannari ja raparperihillo, tyynestä tyrskyäväksi muuttuva meri, soljuva saaristolaissvenska, yhteysaluksella eväsvoileipiä syövä vanha pariskunta, silloin tällöin toimiva verkko joka ei ainakaan kannusta sähköpostin ja Facebookin kyttäämiseen, hepun halailu, sauna ja siideri, keinutuoliin istahtava naapurin mamma, hyvän kirjan lukeminen rantakallioilla, laulu ja soitto, meikäläisen painosta romahtanut riippumaton tukipuu (no se oli ihan laho!), omalta kasvimaalta nostetut tuoksuvat sipulit ja tillit ja salaatit, retken päätös Nauvon sataman L'Escalessa saarinaapurien, roséviinin ja etanoiden kanssa. Hiljaisuus ja rauha. En tiedä onko tämä saaren ansiota vai minkä, ja uskallanko edes sanoa tätä mutta sanon silti: jalkakin tuntuu hiukan paremmalta.

Viimeistään tuolla ulkosaaristossa luonnon armoilla sitä jotenkin hiffaa, mikä elämässä on tärkeää. Ja samalla sen, miten surullisen vieraantunut tällainen kaupunkilaistyttö on luonnosta. Olisi ihanaa ehtiä saareen vielä toisen kerran loppukesän aikana.

Saarireissu osui erittäin sopivaan saumaan: mun viimeinen kesälomaviikonloppu, ja lauantaina olis ollut tanssikoulun kuvauspäivä. Niin hauskaa kuin laittautuminen ja poseeraaminen joskus onkin, tämä sairastelu on vienyt multa viimeisenkin ehostautumisinnon. Ei ole, tiedättekö, erityisen viehättävä olo, kun koko ajan sattuu eikä enää tunne kroppaansa omakseen, ja käveleminenkin on sellasta kenottavaa könkkäämistä. Eli tekoripsien ja hiusten käkertämisen ja mahan sisään vetämisen sijaan tässä kohtaa teki paljon parempaa sellainen viikonloppu, jona katsoin peiliin ehkä kaks kertaa.