24. maaliskuuta 2011

Kun katsoit minuun

Hyvää iltaa, koti-iltaa! Helsinki jäi taas hetkeksi taakse, oli kyllä kaikin puolin mainio hyvän mielen reissu. En tällä kertaa ollut varsinaisesti lomalla, vaan vietin pari päivää ihan tavallisissa arkitunnelmissa töiden kimpussa; pieni maisemanvaihdos toi kuitenkin kummasti uutta terää myös näppiksen naputteluun. Ja koska käännösassistentteina toimi kaksi kissanpulleroa, eipä ollu paljo valittamista. :)

Eilen oli hyvä Helsinki-päivä. Huomasin, miten paljon tykkään raitiovaunuista kaupunkimaisemassa ja siitä, että saan ylittää suojateitä kaduilla joilla kulkee kiskot. Treffasin pitkästä aikaa Hanstun, joka oli ihan yhtä ihana nainen kuin ennenkin ja jonka kanssa oli taas niin helppo puhua asioista, sekä niistä tärkeistä että niistä vähemmän tärkeistä. Vaikutuin ja inspiroiduin Kenneth Kvarnströmin nykytanssiryhmän uusimmasta biisistä, ja esityksen jälkeen yleisökeskustelussa nautin sinkoilevasta ajatuksenvaihdosta (paitsi en voinut olla ajattelematta, että Jaana Pelkonen teki vähän ovelasti naamioitua vaalityötä) - uskaltauduinpa itsekin kysymään yhden kysymyksen tanssijoilta. Sain iltapalaksi serkkutytön leipomaa mansikkatorttua ja mansikkateetä, ja haaveilin kesän tulosta ja tuoreista mansikoista. Fiilistelin Kalliota kulkiessani Kolmatta linjaa takaisin majapaikkaani Merihakaan. Ennen nukahtamista katselin vielä pitkään ikkunasta, kun vilkkuvat pienet lentokoneet laskeutuivat pimeällä taivaalla kohti Helsinki-Vantaata.

Ja sain yhden hymyn jota en unohda ehkä koskaan! Nimittäin...

Siinä ennen tanssiesityksen alkua tanssijat lämppäilivät lavalla ja kävivät toivottelemassa yleisöä tervetulleeksi - epätavallinen alku epätavalliselle esitykselle. Yhtäkkiä mun viereen ilmestyi yksi illan tanssijoista, joka kysyi englanniksi että saako häiritä, olis pari kysymystä. Tekivät siinä jonkinlaista yleisötutkimusta; multa kysyttiin, olenko ollut ennen katsomassa tanssiesityksiä (yes), montako kertaa (no siis öö, several times) (oh are you a dancer?) (well, sort of), miksi valitsin juuri tämän esityksen, mitä odotan illalta ja niin edespäin.

No niin. Tiiättehän Jussi Väänäsen ja Katja Koukkulan, sen tanssivan avioparin? No ne oli molemmat eilen katsomassa tuota samaa esitystä. Tiiättekö niistä sen Jussi Väänäsen? No se istui musta riviä alempana parin penkin päässä. Siinä kohtaa kun se tanssija istahti mun viereen ja alettiin rupatella, Jussi kääntyi katsomaan mitä tapahtuu. Ja se katsoi mua. Näki mut. Ja hymyili mulle. Niin iloisesti ja ystävällisesti ja sattumalta ja komeasti että onneks istuin sillä hetkellä pyllylläni.

Vaikka tuon saman hetken kokenut toinen osapuoli ei varmasti muista koko tilannetta enää tänään, mä annan itselleni luvan muistaa, kun kerran sain siitä kahdesta sekunnista niin hyvän mielen. Smile - it's contagious. :)

3 sanoo jotain:

Ilona kirjoitti...

Nää sun Helsinki-postaukset on kauhean kivoja, kun itse näkee kotikaupunkinsa niin eri tavalla. Tai pikemminkin sitä ei jotenkin näe, kun siellä asuu. Ehkäpä mäkin huomaan siellä nyt uusia asioita, kun kyläilen seuraavan kerran.

Katja ja Jussi on kyllä ihania! Oih.

Oola kirjoitti...

Oi, mä niin tiedän tuon, kun vastapuoli tuskin enää muistaakaan hetkeä, mutta itellä hymy jää sydämeen läpättämään ja sitä sopii muistella kauan, niin kauan. Mulla on jostain hymyistä vuosia ja silti aina kun ajattelen, että Hän hymyili Mulle, minäkin hymyilen.
Kuin kameran suljin olisi painettu alas.
-Oola

Naily kirjoitti...

Hih! Joku tekee joskus pienen ihmisen iloiseksi aivan tietämättään, niin kuin meikätytön Kaarlen kättely. ;D

Lähetä kommentti

Sano sää kans!