You could will be the one I'll always love

Ai millainenko oli Muse viime torstaina? Taitavat sanat loppua alkuunsa, jos yritän kuvailla tunnelmia.

Että sain katsoa lempibändini keikkaa rakkaan Monsterin ja sattumoisin muutaman muunkin paikalta yhytetyn ystävän kanssa. Että valot häikäisivät ja korkeissa lavastepylväissä lipui hullun hienoja kuvia, kerrostalon portaita ylös marssivia siluetteja jotka sitten kaatuivat alas kuin dominopalikat, leijuvia ihmishahmoja, hahmotelmaa vähän uudenlaisesta maailmanjärjestyksestä... ja keskimmäisessä pylväässä aina välillä villisti virnuileva rumpali. Että vastoin kaikkia odotuksiani en itkenyt yhen yhtä kyyneltä vaan katsoin koko keikan onnesta typerän leveästi hymyillen. Että saatiin kuulla Unintended, jonka aikana kyllä meinasi se itku päästä (vaikka Hesarin arviossa biisi teilattiinkin laiskasti soitetuksi). Että ympärille ei osunut yhtään känniurpoa vaan sai diggailla keikkaa rauhassa, siis sillä tavalla rauhassa että huutaa hulluna ja hypeksii ja vispaa käsiä ilmassa. Että pää ja sydän ja kaikki meinas räjähtää etenkin kun Hysterian interlude alkoi ja sillonki kun tuli Map of the Problematique ja sillonki ku tuli Plug In Baby (kattokaa nyt tossa kohdilla 1:25, miten Matthew pyörii kuin väkkärä ja samalla vaan soittelee menemään) (harmi ettei ne isot konfettitäytteiset ilmapallot ehtiny ihan meille asti heiteltäväksi). Että ei yhtään haitannut, vaikka kyseessä oli kiertueen avauskeikka ja sen takia kuultiin muutama väärä ääni ja jouduttiin todistamaan pientä odottelua ja säätöä.

Mulla ei valitettavasti ollut Hartwallilla lainkaan kameraa mukana, koska halusin kerrankin keskittyä olennaiseen ja tallentaa muistikuvat vain mieleeni, mutta kiinnostuneet saanevat yllä linkitetyistä videoista jonkinlaisen käsityksen noista vautseista lavarakenteista ja muista. Sen sijaan otin Tsadin-reissulla (joka muuten oli keikan lisäksikin ihan huippu) kuvan eräästä toisesta ihanasta ilmestyksestä, nimittäin Monsterilan pikku Penny-kisulista joka meni pahvilaatikkoon.