Lähes kolmen vuoden ja hiukkaa vaille 700 blogimerkinnän jälkeen se tuli. Se tunne, että samana päivänä, kun aloitan elämässä uuden vuosikymmenen, voisi olla uuden alun aika myös blogissa. Niinpä:
Osoite on vaihdettu Blogilistalle, ja synttärisankaritar jo tervehtii teitä uuden Duussilan ensimmäisessä merkinnässä. Tervetuloa! Mää tarjoon skumpat! :)
Tykkään siitä, kun istuu auringossa Tintån terassilla muhkea salaattilautanen edessään ja tajuaa, että tässä se nyt on, tämän kesän viimeinen terassilounas jokirannassa.
Tykkään siitä, kun Tintå tarjosi tänään lounaan päälle teen kanssa palan mehevää omenapiirakkaa.
Tykkään siitä, kun näin yrittäjän päivän kunniaksi nautin yrittäjän vapaudesta ja kävin kolmen tunnin lounasreissulla keskustassa. Mun pitäis useammin käydä ystävien kanssa ulkona lunchilla. Olen pahassa vaarassa tulla vähän mökkihöperöksi täällä kotona, nyt kun en käy edes iltaisin tanssitunneilla.
Tykkään siitä, kun äsken kotiin palatessa tuntui ihan kuin olisin hiprakassa. Auringosta, hyvästä seurasta, ajatuksista. Pelkästä vedestä ja vihreästä teestä ei yleensä tule tällainen olo?
Tykkään siitä, kun joidenkin ihmisten kanssa keskustellessa tuntuu kuin olisi karannut Dawson's Creekistä tai Woody Allenin elokuvasta (onko väärin heittää nämä esimerkeiksi samassa yhteydessä?) (käytiin muuten eilen katsomassa Midnight in Paris ja se oli ihana!). Ei sillä, että puheenaiheet koskisivat 17-vuotiaiden ihmissuhdesolmuja, vaan sillä, miten keskustelua analysoidaan jo sen aikana ja sanat harkitaan tarkkaan mutta vaivatta ja nopeasti.
Tykkään siitä, kun ystävä sanoo huomenna 30 vuotta täyttävälle naiselle, siis minulle, että sillä on pikkutytön hymy.
Tosiaan, täytän huomenna 30. Uuden vuosikymmenen aloitus tietää pientä muutosta, uutta alkua myös blogissa. :)
Taitaa olla aika kerrata muutamia Brittilän X Factorin koelaulujen huippuja viime lauantailta, ennen kuin tämän illan jakso ehtii alkaa. Ikävä kyllä nyt on lähes kaikista videoista, muistakin kuin ohjelman omalla YouTube-kanavalla julkaistuista, otettu upottamismahdollisuus pois, joten en voi tarjoilla kuin pelkkiä linkkejä. Mikshän muuten jotkut (lähinnä nuo viralliset) tahot haluaa hankaloittaa jakamista pihtaamalla sitä upotuskoodia? Eikö se olis vaan parempi, mitä enemmän videota jaetaan? Vai olenk mää ny valla tyhmä?
Heti ensimmäisenä ruudussa esitelty tapaus, 45-vuotias lippispää Johnny Robinson, oli omasta mielestäni koko kakkosjakson päräyttävin. Tyyppi, josta ei ensin tiedä, onko se hiukan höynähtänyt vai aidosti sympaattinen persoonallisuus... ja mitähän ihmettä se meinaa laulaa? No, jos vaikka tosta noin vähän Etta Jamesia. Mieletön mies! Tuosta valosta kun saisi palasen itselleen!
Jos viime jaksossa oli ilmassa rakkautta Captain Barlow'ta kohtaan (ja toki aivan oikeutetusti, oosh!), tällä kertaa lemmenlieskoja sai vastaanottaa ihana Kelly Rowland. Parikymppinen Derry Mensah hymyilee onnessaan niin ettei pavut suussa kestä... jännitin jo, pystyykö poika edes laulamaan tulevan vaimonsa edessä - no pystyi, kun ensin oli hoidettu alta pois pienen ikuisuuden kestänyt silmäpeli. :D Usherin siirappisävelet sopivat Derryn pehmeälle äänelle paremmin kuin hyvin, ja näyttipä Kellykin tykkäävän. Mimmi tosin syttyi enemmän eräälle vähän raamikkaammalle nuorellemiehelle nimeltä Joseph Castle... ;)
Turha toivoa, että kaikki esitykset olisivat viime lauantainakaan olleet loistotasoa. Yksi lempparikauhistuksistani oli Poetic Justice -duo, joka tulkitsi koelauluissa tiheään kuultua Adelea - muuten niin tiheään, että Gary oli ilmoittanut Adelelle itselleen, ettei enää kestä kuunnella sen musaa. :D Eikä kyllä kestänyt näitäkään. What the hell was that we just saw? I mean, like, you don't even got... it's like you met at the bus stop, you two. :D
Saatiin sentään esimakua hyvistäkin ryhmistä, kun lavalle asteli poikabändi The Keys - joka ilmoitti idoleikseen ketkäs muut kuin Take Thatin! No nii! Nättejä harmonioita, päälle vähän beatboxausta ja räppiä. Toimii, jos jannuille vaan saadaan tarpeeksi kiinnostavaa matskua laulettavaksi. Esimerkiksi jotain sellaista kuin tuomaroinnin taustamusana soiva Said It All. ;) You Mark Owen in the middle, what's your name?
Yksi illan yllättäjistä Xtra Factorin puolella oli 32-vuotias irkkukaveri Roger Boyd, joka onnistui hämäämään hullulla lookillaan sekä tuomarit että yleisön että minut. Mutta kas, kun suu aukesi - siinä kohtaa oli kutsuttava heppukin katsomaan. Needs more Meat Loaf! Mahtava lisä esitykseen tulee Xtra Factorin ihanien juontajien Ollyn ja Carolinen eläytymisestä. Ollylle erityispisteet kilpailijoiden tsemppaamisesta - kaveri tuli toissakaudella samassa kisassa toiseksi, joten tietää miten jännittäjiä kannustetaan! :)
Näitä videoita valitessani huomaan ihmeen selvästi, miten paljon tässä kisassa vaikuttaa x-faktorin lisäksi se sellainen yllätysfaktori, joka esim. edellä nähdyillä Rogerilla ja Johnnylla oli täydellisesti hallussa. Olihan tuossa kakkosjaksossa muitakin sikahyviä ja vielä parempiakin laulajia, esimerkiksi Misha Bryan ja Gemma McDowell, mutta jotenkin... ei vaan tunnu, että näistä isoäänisistä tytöistä tarvitsisi kirjoitella mitään sen enempää.
Nostetaan nyt kuitenkin vielä esiin Liverpoolissa yleisössä istuneet vanhempansa yllättänyt Craig Colton, hilpeä jamppa, jolla on kyllä äänessäkin sitä jotain. Tätä virepoliisia ehkä hiukan häiritsi muutama aavistuksen verran maalin ohi singahtanut kiekaisu, mutta pienellä koulinnalla saadaan varmasti puhtauskin osumaan tulkinnan kanssa yksiin - ja turhat naamanvääntelyt pois. Pojalla meinaan näyttäis kuitenkin olevan taito kertoa laululla tarinaa.
Ja vielä illan viimeinen hidas: Robbie Williamsin Angels. Jos biisi on tarpeeksi hyvä, esiintyjän (tässä tapauksessa 22-vuotiaan Ben Dylanin) ei tarvitse vältsysti edes osata laulaa, yleisö kyllä hoitaa sen homman enemmän kuin mielellään. Huumoripisteitä - ja ihme kyllä myös kylmiä väreitä, ihan siksi että tää sai muistelemaan heinäkuisen Köpiksen-keikan mieletöntä yhteislauluhetkeä! :)
Elokuu tuli ja ehti mennäkin jo, minne se livisti? Näkikö joku? Vaikka kesälle sanotaankin ysinumeroisen kuukauden myötä virallisesti heipat, itse kyllä viihdyn myös syyskuussa - tietysti, olenhan sen lapsi. Ens viikolla synttärit, eikä muuten ihan mitkä tahansa sellaiset: mittariin napsahtaa 10 vuoden tauon jälkeen pyöreä lukema!
Sain tulevan juhlapäiväni kunniaksi tänään postissa ensimmäisen onnittelukortin. Ennen kuin sanon muuta, painotan että olen enemmän kuin iloinen ja otettu siitä, että hiukan kaukaisemmat sukulaiset a) muistivat että mulla on merkkipäivä tulossa, b) urkkivat sitä varten mun osoitteen ja c) lähettivät kortin. Ihanaa!
Mutta kun se kortti itsessään... En tiedä, miten oikein muotoilisin sen herättämät fiilikset, etten kuulostaisi kiittämättömältä nulikalta. Sanotaan vaikka niin, että jos tähän mennessä ei vielä ollut ikäkriisiä ilmoilla, nyt se tuli. :D Kakskymppisiä muistetaan sellaisilla pirteillä vähemmän vakavastiotettavilla korteilla - ei kai noita tuommoisia aikuisten persoonattomia kukkakortteja edes ole olemassa kultaisella numerolla 20! Mutta annas olla kun täytät 30. Tadaa.
Meen nyt sohvalle juomaan omppusidukkaa, syömään juustonäkkäriä, kattomaan telkkaria ja tutkailemaan sisintäni vanhenemisen merkkien varalta. Njoo... jos tuo on ihmisen tapa viettää viimeinen perjantai-iltansa alle 30-vuotiaana, ehkä rauhallinen ruusukortti onkin juuri oikea valinta. :)
