Mutta tarinaa jonka kadottaa ei uudestaan saa kirjoittaa

Tämän kesän Down By The Laituri -keikkasaldo: neljä bändiä. Aika kehnosti siihen nähden, että mulla oli kuitenkin koko viikonlopulle vippipassi... mutta näin vanhana ja raihnaisena en olis jaksanutkaan sellaista lavojen välillä juoksemista ja älyttömissä ruuhkissa jonottamista. Kun pääsee alueelle sisään ja saa valkkarimukin käteen ja näkee bändin jota on tullut katsomaan - riittää. Ja kun passi tarjoillaan ilmatteeks, hinta-määräsuhde jää joka tapauksessa plussan puolelle. :)

Perjantai-illan musisoinnit aloitti Donnassa The Friend - hilpeä, ilmeikäs, tanssittava uusi turkulaistuttavuus, jolta kyllä tajusin kuulleeni yhden biisin joskus radiossa. Mielelläni kuulisin lisääkin. Jos nyt ikinä kuuntelisin radiota. Mut tästä tekin voitte kuunnella: New Berlin Wall. Ulkomusiikillisista seikoista täytyy mainita sen verran, että musta oli hauskaa, miten pukukoodittomalla keikkavaatetuksella pojat olivat liikkeellä: laulaja keikaroi liivikostyymissään, rumpalilla oli tavallinen teepaita, kitaristilla jonkinlainen urheilukaapu ja basistilla sentään peruspopparin ruutupaita + pillifarkut -univormu.

Kun kaverit siirtyivät Donnalta Klubille indieiltamiin, minä suuntasin päätelttaan katsomaan Suurlähettiläitä. Tuli aavistuksen sellanen keski-ikäinen olo, mutta ihan sama - Jussu on ollut mun suuri rakkaus pikkutytöstä asti, ja Suurlähettiläitten keikalla on aina hyvä meininki. Niin nytkin. Se on sellanen turkulainen juttu.

Lauantain festariseurana oli ihana Jenni, jonka kanssa oltiin kerrassaan onnettomia bloggareita kun ei otettu yhtään yhteistä skumppatörökuvaa (ei sillä etteikö sitä skumppaa olis tullut nautittua lasillinen jos toinenkin). Päivän kohokohtana oli teltassa soittanut Sunrise Avenue, kaikkien rokkipoliisien vihan ja halveksunnan kohde. Itse lähdin Jennin (lööv Samu) seuraksi avoimin mielin: olin kuullut bändiltä ehkä kolme biisiä, joista yhdestä jopa tykkään. Forever Yours kajahtikin keikalla heti ekana, joten olin siitä eteenpäin varsin helppo hurmattava. Samu Haber ei varsinaisesti tutisuta meikäläisen pöksyjä, mutta laitetaan nyt muutama kuva kuitenkin - pystyn sentään ymmärtämään miksi niin monet siitä tykkää. ;)

Ja hei, hiton hyvinhän ne soitti. Aina kiva seurata, kun lavalla olijoilla on hauskaa keskenään. Ja kun basisti tempasee soitin kainalossa muutaman suht tyylipuhtaan fouetté-piruetin(!!!). Ja kun Osmo Ikonen soittaa, laulaa, hymyilee, tanssii, riehuu, kuumottaa, kiljuttaa, huhhuh, voi hyvänen aika, ei tommosia ookkaa. Jos kiipparisti on sijoitettu lavan takanurkkaan, se voi joko soitella siellä kaikessa rauhassa tai sit se voi esiintyä. Arvatkaa kumman vaihtoehdon Osmo valitsi? Vinkki: kaiken sen heilumisen takia miehestä oli mahdoton saada hyvää kuvaa. Tule Osmo tänne niin laitan sut pulloon niin voit sieltä laulella mun jalkakivutkin pois joohan.

Viimeisenä käytiin kuulostelemassa Dingoa - josta en ottanut kuvia, koska Neumann on nykyään kaljamahainen keski-ikäinen mies, ja mieluummin kuvittelen hänet edelleen samannäköiseksi kuin silloin 80-luvun alussa. Mut Levottoman Tuhkimon yhteislaulu kyllä kuulosti aika tykiltä!

Jos nyt jokin jäi hitusen harmittamaan, niin se, että aina mahtava Martti Servo & Napander jäi näkemättä - soittivat toisella lavalla samaan aikaan Sunrise Avenuen kanssa. Mutta kas, joskus elämässä tapahtuu ihmeellisiä asioita: hauska lauantai-ilta nimittäin päättyi siihen, että rupattelin Martin (no hei ei sen oikee nimi oo Martti) kanssa jazzbaari Monkissa kaikenlaista elämästä ja rakkaudesta. Vähän päissäänkin sydämellinen, älykäs ja sanavalmis herra - ja kun Martti Servo haluaa tarjota lasillisen valkoviiniä, voiko siitä kieltäytyä? Ufo tarjosi kaakaon, maistoin sanoin hyvää on. :D Ikimuistoinen, hauska ja kummallinen kohtaaminen.

Mutta silti... samalla tuli todistetuksi se, mitä aina varoitellaan: että on lopulta parempi, jos omia idoleitaan ei koskaan tapaa kasvokkain. Ihan jo siksi, että voi käydä niin että tämmöinen hönöpäinen nainen ei siinä fiilareissaan edes tajua esitellä idoliaan ja heppuaan, ja jälkimmäisellä on näin muodoin täysi syy loukkaantua tilanteesta. Ei se riitä, että kertoo lemmenohjeissa kunnostautuneelle laulajalle että toi tossa on se mies jota mää rakastan.