And you could happen to me 'cause I've been close to where you are

Kööpenhamina, perjantai 15.7. Takana lyhyet yöunet railakkaan baarihurjastelun jälkeen, edessä se ilta. Perhoset spurttailivat vatsanpohjassa pitkin päivää, ja välillä piti yrittää hiukan hillitä etten olis kiljunut itsekseni innostuksesta. Kun muut tytöt korkkasivat iltapäivällä hotellilla siiderit, mä en pystynyt, koska jännitti niin kamalasti. Mielessä pyöri kysymyksiä, esimerkiksi tällaisia:

Miten mä löydän sinne Parken-stadionille yksin?

Tietysti seuraamalla muuta keikkaväkeä. Bussikuski päästi jostain syystä autoon ilmaiseksi, ja kun jalkakäytävät alkoivat näyttää kansoitetuilta, hyppäsin muiden fanien perässä kyydistä pois. Sitten vain letkan jatkoksi ja tossua toisen eteen. Perillä hotkaisin pølse-kojusta hodarin ja lähdin tenttaamaan ovimiehiä. Mihin aikaan ekat fanit tuli tänään aamulla? Onko jonottajille jonkinlainen numerosysteemi? Kukaan ei oikein osannut vastata, joten marssin sisään ostamaan muovituopillisen valkoviiniä ja diggailemaan lämppärinä soittanutta Pet Shop Boysia. Kun astuin ovesta katsomoon ja näin PSB:n tahtiin tanssivan yleisön ja kuvista ja videoista jo niin tutun lavarakennelman silmieni edessä ensimmäisen kerran, hymyilin kuin idiootti. :)

Missä kohtaa mun penkki on? Onko mulla kivat vieruskaverit?

Jos lempibändin keikka pitää katsoa istumakatsomosta, mulle sattui kyllä mahdollisimman hyvä paikka: oikea sivu, alin penkkirivi. Suora näköyhteys molemmille lavoille. Edes edessä heilunut kameramies ei häirinnyt yhtään.

Vasemmalla vieressä istui kaksi mukavaa tanskalaistyttöä, joiden kanssa vaihdoinkin muutaman "iik mahtavaa" -sanasen keikan aikana. Oikealle taas istahti tyttökaksikko, joka ei siitä sitten juuri noussutkaan - muuta kuin käydäkseen kesken show'n hakemassa lisää bisseä. Itsehän hyppäsin seisomaan välittömästi, kun herrat astuivat lavalle, ja hoilasin, huusin ja kiljuin mukana koko keikan. Ei siis ihan otollisin ympäristö täydelle hurmioitumiselle, piti hetken oikein keskittyä etten antaisi tylsänpuoleisten vieruskaverien latistaa omaa fiilistäni.

Onko katsomo täynnä?

Ainakin juuri ennen keikan alkua screenillä näytetyn tiedon mukaan oli! Pirusti väkeä - mutta hullua ajatella, että vain puolet esim. Wembleylle mahtuneesta porukasta. Silti, esimerkiksi siinä kohtaa, kun Mark laulatti yleisöllä Tanskan kansallislaulun, meteli oli aikamoinen.

Toimiiko mahtava robottimies Om?

Toimihan se - suurimmaksi osaksi. Vain yksi juttu jäi välistä: Love Lovessa herrojen oli tarkoitus kiivetä laulamaan keskilavaa kohti liukuvan robotin kämmenille ja vartalon päälle, mutta biisi jouduttiin vetämään pelkällä tavallisella liikkuvalla alustalla. No biggie, kaikki yleisössä tuskin edes tajusivat, että tuo kohta meni pieleen. Eikä sinänsä haitannu, koska siinä tasaisella alustalla Jason pystyi jorailemaan enemmän... ;)

Sataako vettä?

Keikan aikana ripotteli pisaroita muutamaan otteeseen, mutta kunnolla sade alkoi vasta show'n päätyttyä. Kotiinpaluu sateessa ei mennyt ihan putkeen: mun sadeviitta repeytyi heti kättelyssä, ja liikenne oli niin tukossa ettei busseihin, takseihin ja juniin ollut toivoakaan päästä. Onneksi löysin taksitolpalta mukavan norjalaistyttöviisikon, jonka kanssa taivalsin yhdessä puolentoista tunnin matkan keskustaan. Aika hoosee reissu kipeällä jalalla, mutta onnellinen olo peittosi siinä kohtaa kaikki säryt.

Ja sitten... miltä se oikein tuntuu nähdä Take That elävänä omien silmien edessä?

No huh. Hämmentävältä. Epätodelliselta. Ihanimmalta. Täydelliseltä. Siltä, etten olis halunnut olla juuri sillä hetkellä missään muualla tässä maailmassa. Siltä, että haluan lisää!

Keikkahan ei tarjonnut mulle sinänsä mitään yllätyksiä, koska olin katsonut käytännössä koko show'n fanien kuvaamista videoista jo tsiljoonaan kertaan YouTubesta. Mut kyllä se vaan oli mieletön tunne, kun lähtölaskentakello saavutti nollan ja Gary, Mark, Howard ja Jason astuivat lavalle. Saatoin huutaa kohtuu lujaa.

Tällä reunion-kiertueellahan oli vähän se idea, että jokaiselle jotain: show'n oli tarkoitus viihdyttää niin TT4-, TT5- kuin Robbie-fanejakin. Niinpä aluksi TT4 vetäisi viisi biisiä vuosilta 2006-2009, siis niiltä kahdelta comebackin jälkeiseltä levyltä joilla Robbie ei ollut mukana. Toi matsku on semmosta, sanotaanko nyt suoraan että aika easylisteningiä, Suomessakin oon joskus radiosta kuullut ainakin Patiencen ja Greatest Dayn. (En muuten tajua miksei Take That oo täällä suositumpi. Kukaan ei ees tiedä että ne on ylipäätään vielä olemassa, kun niitä ei soiteta missään. En vaan tajua.)

Ja sitten. Sitten oli räjähdys lähellä. Shinen jälkeen bändi koottiin viisimiehiseksi videolla, jolla pupuasuun pukeutunut Robbie lauloi Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Bandin ekan säkeistön ja jolle muut neljä tupsahtivat jorailemaan lavalta poistuttuaan. Kun Beatles-pätkä päättyi, Let Me Entertain Youn alkusoitto tärähti käyntiin ja videoruutuun ilmestyi Robbien naama... jeesus mikä huuto. Siinä kohtaa myös yleisön miehet, jotka olivat istuneet alkukeikan tiiviisti penkeissään, pomppasivat vähän vauhdilla pystyyn esittelemään erinäisiä rokkenrol-käsimerkkejä. Robbie lennähti lavalle korkealta videoseinän läpi ja näytti miten tommonen 40 000 hengen stadion pannaan kerralla sekaisin. Apeshit, bonkers, completely. Bileeeeeet!!!

Robbie sai niin ikään vetää viisi omaa biisiään. Rock DJ tanssitti niin että meikäläisellä ei tossut meinanneet pysyä ollenkaan maassa, ja Feelin ja Angelsin yhteislauluhetket oli aivan mielettömät. (Samperi kun kuulostaa kirjotettuna niin laimeelta. No, aivan mielettömät.) Välissä Robbie ehti tervehtiä mun takana istunutta jotain ilmeisen kuuluisaa futisvalmentajaa ja laulaa pienen "improvisoidun" vitsipätkän, jossa sanottiin ainakin että Which one's fat, which one's gay - between me and you, my money's on Jay... ;) Ja ottaa yleisönsä noin muutenkin. Jos joku starba tässä maailmassa on eläin lavalla niin (kuten herra itse itsensä esitteli) Robbie F*cking Williams! Se energia ja taito saada piippuhyllykin hyppimään mukana on jotain ihan käsittämätöntä.

Robbien päräyttävän soolo-osuuden jälkeen alettiinkin sitten valmistautua keikan kohokohtaan eli viisikon yhteiseen settiin. Tässä vaiheessa ilta alkoi sopivasti hämärtyä ja valoshow päästä oikeuksiinsa. Pienen hengähdystauon aikana akrobaatit huitoivat seinällä huikeita kuvioita ja volttisysteemejä (jotka kuvissa tietysti näyttävät vain hassulta mönkimiseltä), ja vihdoin vaikuttavan välinumeron jälkeen kajahtivat The Floodin alkutahdit. On muuten pojat saanu kävästä pari kertaa punttiksella ja lenkillä, että pystyvät silviisii juoksemaan ja laulamaan samaan aikaan. Mua hengästytti jo katsomossa!

Settilista painottui tietysti uusimman levyn matskuun, mutta välissä kuultiin myös vanhoja helmiä niiltä varsinaisilta poikabändivuosilta. Oli kyl siis hei niin noloo, kun herrat vähän laulattivat yleisöä eikä jengi osannut sanoja johonkin Do What You Likeen... "Ahaa, nää ei osaa tätä. Mitäs me sit laulettais?" Babe ja Back For Good meni sentään jo paremmin, mut kyllä mää silti vähän häpesin tanskalaisten puolesta. :D

Huomaan nyt harmikseni, että näistä kuvista ei oikein välity, miten upea show Progress Live oli. Taitava tanssiryhmä, isot ja mahtavat lavasteet, puvut, valot, kaikki... Koko parituntiseen ei mahtunut yhtään tylsää tai tyhjää hetkeä. Jännää oli se, miten noin valtava tuotanto oltiin saatu silti tuntumaan jotenkin niin rennolta ja intiimiltä. Paljon taitaa vaikuttaa se, millaisia tyyppejä lavalla olijat ovat. ;)


Nämä mun omat kuvat on siis lähinnä keikan ekasta puoliskosta, koska jossain vaiheessa keskittymiskyky kamerahommiin loppui illan pimenemisen ja itkemisen takia. :D Viimeisten videoiden jälkeen ei sitten olekaan mitään kuvamatskua, koska paruin viimeisen puolituntisen yhtä soittoa kädet ilmassa laulaen ja huutaen, katsellen vuorotellen lavalle ja taivaalle ja miettien, miten paljon rakkautta yks pieni ihmissydän voi kestää.

Tuosta perjantaista on tänään tasan kolme viikkoa, ja vieläkin tuli kyyneleet silmiin monta kertaa tätä kirjoittaessa. :) En edelleenkään kestä ajatella, millainen ilta lauantaista olisi voinut tulla. Me oltais tyttöjen kanssa oltu eturivissä; tähtäimessä oli pikkulavan oikea laita, mutta joka tapauksessa eturivin paikat oli varmat. Oltais nähty kaikki fiilikset niin läheltä. Ja keikan lopuksi, kun TT kulki Eight Lettersiä laulaen läpi koko eturivin kiittämässä yleisöä, olisin kaikella todennäköisyydellä saanut kätellä Jasonia. En olis pessyt ikinä sitä kättä enkä sitä hymyä. :)

Toisin kävi, ei tullut keikkaa vaan tuli Lobstergate eli Robbien ruokamyrkytys. Mutta mulla on silti onni, jota ei voi pestä pois. Kiitos Take That kun ootte.

Loppukevennys: kattokaa nyt perhana miten nelikymppiset ukot näyttää vähän lockingin ja breikdäänssin mallia! Simmotti! :D