Musiikin hengittäminen on järisyttävän antoisaa, mutta välillä myös raastavan raskasta. Kuten nyt. En mitenkään keksi, millä voin korvata rajatonta onnea, iloa ja rakkautta pursuavien The Ark -keikkojen jättämän aukon elämässäni tästä eteenpäin. Täytyy vain toivoa, että bändi tulisi kesän vihoviimeisellä festarirundillaan myös Ruisrockiin - toisaalta, jos eilinen kaksituntinen Tavastialla jäi viimeiseksi yhteiseksi illaksemme, en voi olla siitäkään pahoillani.
Oli nimittäin (näin mahdollisimman vaatimattomasti sanottuna) ihanaa. Tein just kaikkea sitä mitä uhkasinkin: tanssin, lauloin, itkin, nauroin, kiljuin ja tuuletin. Lisäksi otin muutaman valokuvan.
Oli nimittäin (näin mahdollisimman vaatimattomasti sanottuna) ihanaa. Tein just kaikkea sitä mitä uhkasinkin: tanssin, lauloin, itkin, nauroin, kiljuin ja tuuletin. Lisäksi otin muutaman valokuvan.
The Ark on rokkibändien sangria, ja Ola Salo sen sangrian kupliva, herkullinen, viettelevä, addiktoiva, päihdyttävä punainen neste, jonka ei soisi koskaan ikinä loppuvan.
Voi kunpa joku olisi ollut kuvaamassa myös yleisöä - aika mieletön fiilis, kun katsoo ympärilleen ja näkee vain hymyileviä kasvoja. Vieraita, mutta yhteisen hyvän yhdistämiä enkelipäitä. :)
0 sanoo jotain:
Lähetä kommentti
Sano sää kans!