Turha tääl itkeä, raivari hyödytön ois

Tämmösiä tunnelmia tänä kevättä enteilevänä perjantaipäivänä. On raskasta, kun tuntuu että joka puolelta vaaditaan parasta eikä mihinkään riitä. En ole varma, tulevatko ne odotukset enemmän toisilta ihmisiltä vai ihan oman pääni sisältä. Tuntuu siltä, että pitäis päästä viikoksi johonkin autiolle saarelle ihan yksinään hengailemaan itsensä kanssa. Että kuulisi, mitä itse on mieltä itsestään, ja voisi jatkaa siitä sitten eteenpäin.

Siksipä tässä kohtaa vähän ahistaa, että seuraava kokonainen tyhjä päivä kalenterissa on vasta kuukauden päästä. Eikä siis sillä, etteikö ne kalenteriin merkityt työt ja treenit ja keikat ja muut olis sinänsä kivoja; nautin kyllä siitä, että on tekemistä ja menemistä. Ne on vaan ne suorituspaineet, jotka onnistuu tällä hetkellä vetämään fiilistä alaspäin. Jatkuvan paineen vastapainoksi tarvittaisiin lepoa ja säännöllisiä onnistumisen kokemuksia, mutta kun niitä ei oikein tahdo tarpeeksi tulla...

Ai että ei saisi ottaa elämää ja itseään niin vakavasti? Sori, mutta kun nyt kerran elän itseni kanssa, haluaisin tehdä joka päivästä mahdollisimman kivan ja ihanan ja kaikin puolin mielekkään. Ja se nyt vaan vaatii välillä tämmöstä ihmettelyä ja itsetutkiskelua. Vielä kun jonkin vastauksen joskus jostain löytäisi. :)

Näiden myllerrysfiilisten takia päätin täysin itsekkäästi jättää tämän illan tekniikkatunnin väliin. Sen sijaan kävin avaamassa kevään lenkkikauden ja vedin vielä päälle lihaskuntotreenin ja pitkät venyttelyt. Piristi! :) Sitä paitsi kisoissa (ja tietysti muutenkin) tarvitaan myös aimo annos peruskestävyyttä, joten lenkkipolku lienee tanssitunnin jälkeen heti seuraavaks paras vaihtoehto. Enköhän nyt parin huili-illan jälkeen taas jaksa noi viikonlopun kolmet kisatreenitkin.

Viikon Formal Friday -muotina vilahdus Puman verkkaria ja Niken lenkkaria suoraan urkkapuiston catwalkilta!


Köhh mistä ihmeestä toi viimeinen kuva tohon eksyi... Sohvalle, ciao!