Se vaatii vain pienen hetken aikaa pysähtyä, sellaisen illan ettei töistä säntääkään suoraan tanssitunneille tai kotiin tekemään vähän lisää töitä, vaan että ehtii istua aloillaan hetken tekemättä mitään (!!) ja ottaa pitkästä aikaa ihan oikean kovakantisen kirjankin käteen. Siis se, että pitkään pinnan alla myllertänyt eksistentiaalinen kriisi alkaa purkautua ulos kyynel kerrallaan. Simmotti kävi eilen.
Voi helkkari kun eihän tässä elämässä ole järjen hiventä! Täällä ollaan olemassa yks idioottimaisen pieni hetki ja ihmisiä ympärillä syntyy ja kuolee ja sitten itekki kuollaan pois ja maailma jatkaa matkaansa. Mitä järkee!? Sitte sitä jengi yrittää saada hienon työpaikan ja edetä uralla ja tienata rahaa ja vielä näyttääkki hyvältä vaikka eihän siitä oo mitään hyötyä kuitenkaan. Ei oikeesti mitään hyötyä.
Mielessä vellova vyyhti on niin syvällä ja niin tiukalla kerällä, että sitä on turha edes yrittää pukea tässä sanoiksi. Kuoleman ja ennen kaikkea läheisten menettämisen pelko, kauhu ajan kulumisesta ja siitä, millaiseen oravanpyörään sitä itsekin on niin lähellä luiskahtaa. Kenties jotain orastavaa kolmenkympin kriisiä? Helpointa varmaan olis vain lopettaa murehtiminen ja tyytyä Ritarikunnan nasevaan oivallukseen: elämän tarkotus on ikävän karkotus.
Mutkun ei tää murhetus nyt poistu. Ei auta kuin odottaa jotain suurempaa oivallusta. Musiikki on sellaisia vuosien varrella usein antanut, joten laitetaan soimaan tunnelmaan täydellisesti sopiva unibiisi.
Voi helkkari kun eihän tässä elämässä ole järjen hiventä! Täällä ollaan olemassa yks idioottimaisen pieni hetki ja ihmisiä ympärillä syntyy ja kuolee ja sitten itekki kuollaan pois ja maailma jatkaa matkaansa. Mitä järkee!? Sitte sitä jengi yrittää saada hienon työpaikan ja edetä uralla ja tienata rahaa ja vielä näyttääkki hyvältä vaikka eihän siitä oo mitään hyötyä kuitenkaan. Ei oikeesti mitään hyötyä.
Mielessä vellova vyyhti on niin syvällä ja niin tiukalla kerällä, että sitä on turha edes yrittää pukea tässä sanoiksi. Kuoleman ja ennen kaikkea läheisten menettämisen pelko, kauhu ajan kulumisesta ja siitä, millaiseen oravanpyörään sitä itsekin on niin lähellä luiskahtaa. Kenties jotain orastavaa kolmenkympin kriisiä? Helpointa varmaan olis vain lopettaa murehtiminen ja tyytyä Ritarikunnan nasevaan oivallukseen: elämän tarkotus on ikävän karkotus.
Mutkun ei tää murhetus nyt poistu. Ei auta kuin odottaa jotain suurempaa oivallusta. Musiikki on sellaisia vuosien varrella usein antanut, joten laitetaan soimaan tunnelmaan täydellisesti sopiva unibiisi.
Madonna: Promise To Try
6 sanoo jotain:
Oikein suuren suuri halaus! Tätä samaa järjettömyyttä ja suuria kysymyksiä pyörii myös omassa mielessä, valitettavasti ei kuitenkaan ole selkiytynyt minkäänlaisia vastauksia tai suuria oivalluksia.
Jotenkin, hölmöltä kuin se kuulostaakin, helpottava ajatus, että näissä samoissa vesissä pyörii muitakin. Etten sentään ole ainoa.
Tuota ikävän karkoituksen filosofiaa minä yritän kaiken aikaa noudattaa. Vaikka vanhenemisen ja menettämisen ajatukset toisinaan saavatkin vallan, ja painavat mielen epätoivoon, niin huonojen hetkien välillä etsin iloa pienistä arjen asioista. Ja sitte tietty aika ajoin isommistakin asioista.
Tsemppihali kohtalotoverilta!
Yleensä tällaiset asiat alkaa pyöriä mielessä, jos jonkun läheisen tai tutun menettää. Huomasin ainakin itse, että kovasti samanlaista pohdintaa oli tuossa vuodenvaihteessa, kun hanin työkaveri kuoli (oli meidän ikäinen).
Joskus sitä vain valahtaa sinne mielen syövereihin pohtimaan ikäviä asioita jopa kyynel poskella. Mitä jos menettää läheiset? Pitäisi vain osata elää täysillä joka hetkeä, eikä murehtia turhia. Paraskin neuvo minulta (murehtijoiden ylipäällikkö ilmoittautuu), mutta sitä pitäisi noudattaa.
Toivottavasti olo helpottaa. Aurinkoa päivään!
Itelläkin on tuota ollunna liikkeellä aina välillä. Noita asioita on hyvä kelaillakin välillä, että muistaa olla katoamatta sinne oravanpyörään ja nauttimaan joka sekunnista tässä rumankauniissa maailmassa. Jaksamista sinne! :)
Hei pupsu. Sellasta se on mullakin nykyään. tulin töistä kaupan kautta kotiin puoli kympiltä. pöljähän sitä on kun ittensä vetää piippuun suihkimalla laput silmillä ja maha haavalla liian pitkiä päiviä, mutta kun ei osaa irrottaa.
pitäis tehdä elämästä oman näköinen niin että olemiselle ois aikaa. ettei aina tarvis harmitella kun ei oo saanut otettua yhteyttä. niin kun nyt taas.
jos oisin siellä toisin jäätelöä mukana (tai tunkisin postilaatikosta). halipuli.
Voi sinnuu. Ehkä elämässä ei ole aina kauheasti järkeä ja tarkoitusta tai ainakaan se ei tunnu hyödylliseltä, mutta musta kuulostaa siltä, että sun tahti on hillittömän kova ja sellaisen menon keskellä ei ole ihme, jos hetkeksi pysähtyessä alkaa itkettää. Itse teen töitä yleensä sellaiset 7 tuntia päivässä ja olen sillä tavalla onnellinen. Niin jää aikaa muillekin rakkaille asioille ja ihmisille (mutta tienesteillä elää kuitenkin ihan hyvin). Jaksuja!
Lähetä kommentti
Sano sää kans!